Ensivaikutelman perusteella psykopaatti

Tunteet on jännä juttu. Erityisesti suomalaisten. Tämä meidän kansahan ei ole tunnettu mistään avoimuudesta, pikemminkin päinvastoin. Joskus tuntuu, että tähän maahan on kokoontuneet kaikki maailman introvertit. Tätähän ei tietenkään saa pitää huonona asiana. Loppujen lopuksi tämä meidän "tunteeton ja kylmä" kansamme on yksi maailman parhaiten menestyvistä, kun pelkkiä totuuksia katsellaan. Ei olla missään velkakriiseissä ynnä muissa trendikkäissä kaaostiloissa, toisin kuin eteläisemmän Euroopan maat. Politiikka ei itseäni nappaa, joten eipä tuosta sen enempää, kun ei ole rahkeita siitä kirjoittaa.

Itse tunnustaudun todella vaikeaksi tapaukseksi, mitä tulee tunnetilojen ilmaisuihin. Kun tapaan uusia ihmisiä, kuulen jälkeen päin aika poikkeuksetta, että olinpa minä kylmä ja outo. Se on osa minua, enkä sille voi mitään. En minä tarkoituksella ole ketään kohtaan "tunteettoman" oloinen. Olen aina ollut vähän sellainen, että mun pitää tutustua henkilöön aika hyvin ja kerätä hänestä tarpeeksi tietoa, ennen kuin heittäydyn tuttavalliseksi. Haluan aina puhua asioista, jotka ovat meidän molempien mielestä kiinnostavia. Hauskaa sikäli, sillä itse kyllä pystyn kuuntelemaan mielenkiinnolla puhetta lähes mistä tahansa.

En edes muista, että milloin olisin suuttunut toiselle ihmiselle. Ehkä joskus viisi vuotta sitten? Tätäkin ominaisuutta minussa usein ihmetellään. Syytän itse tästä tyyneydestä vanhempiani ja buddhalaisuutta. Tajusin vain jossain vaiheessa, että suuttuminen ja riita ei ole itselläni ikinä edistänyt omaa tilannettani, pikemminkin päinvastoin. Myöhemmin tulee huono mieli. Äidilläni on aina ollut vähän lyhyt sytytyslanka. Aikoinaan, kun kodissa ei ollut siistiä, niin aikamoinen verbaalinen ilotulitushan siitä syntyi. Sen jälkeen imurista kuristusotteella kiinni ja raivosiivoamaan. Kaikille muille tuli huonot fiilikset. Isäni tyyli oli erilainen; hän tuli rauhallisesti sanomaan, että tänään voitaisiin vaikka siivota, tehkää mieleisenne työnjako. Ketään ei haukuttu. talo tuli siistiksi eikä kenellekkään tullut huono fiilis. Tähän tapaan oli aika helppo nuorempana samaistua.

En myöskään muista, milloin joku perheenjäsenistäni olisi sanonut rakastavansa minua. Näin sanottuna se tietysti kuulostaa ihan hirveältä, mutta en sitten tiedä, onko tämä ihan yleistäkin? Ei se minua tietenkään ole ikinä edes haitannut, sillä heidän tekojensa perusteella tiedän olevani rakastettu. Sen vain tuntee. Tämä tietysti on johtanut siihen, että itse en ole varmaan ikinä sanonut sanoja "rakastan sinua" kenellekkään. Freudilla olisi varmasti asiaa.
Sitä paitsi "rakkaus" on ruma sana, niin kuin Ismo Alanko meille siitä laulaa. Tilanne voisi olla hyvin erilainen, jos käytössä olisi vaikka englannista tuttu "love". Niin paljon helpompi sanoa. Rakkaus r-kirjaimineen, tuplakonsonantteineen ja särähtävän s-kirjaimen kanssa on todella voimakas sana. Vertaa mielessäsi, kumman sanoisit mielummin; "I love you" vai "Minä rakastan sinua"? Ehkä olen taas tämän asian kanssa vain ihmeellinen itseni.

Miksi sitten edes kerron tästä? Ehkä yritän levittää sanomaa, että älkää tuomitko niitä etäisiä ja kylmän oloisia kavereita heti epäsosiaalisiksi ja tylsiksi. He saattavat vain olla varautuneita uusien ihmisten suhteen ja heillä on varmasti siihen syynsä. Jos joku uusi tuttavuus vaikuttaa aluksi tylsältä, niin kutsu hänet uudestaan juhliin, kahville tai muuten vain ulos. Joka kerta hänestä löytyy uusia piirteitä. Nämä kaverit nimittäin ovat usein niitä, jotka lähtevät kanssasi vaikka neljältä yöllä ulos kävelemään, jos sinulla on tärkeää kerrottavaa. He edustavat teoillaan, eivät puheillaan.

Koska loppujen lopuksi teothan määrittelevät, millaisia olemme ihmisinä. Joukossamme liikkuu uskomaton määrä narsistisia ihmisiä, jotka sanovat mitä tahansa hyötyäkseen jotenkin sinusta. Kun sitten joskus pyydät heitä tekemään jotain, katoavat he savuna ilmaan. Itse olen semmoinen, joka kyllä lähtee olkapääksi, jos kaverilla on vaikeaa. Jos tämä sama kaveri kuitenkin tuntuu yhä useammin ja useammin tarvitsevan apua, niin silloin ihan tarkoituksella en välttämättä lähdekkään kuuntelevaksi korvaksi. Kuulostaa ehkä hirveältä, mutta minusta se on oikea tapa. Pelkään nimittäin, että lopulta kaverini tulee liian riippuvaiseksi läsnäolostani, eikä kykene enää itse ratkaisemaan helpoimpiakaan ongelmia. Olen tästä saanut usein lokaa niskaani tilanteen ollessa ns. "päällä", mutta kun savu on laskeutunut, on tekoni katsottu viisaaksi.

Lopuksi voisin vaikka mainita esimerkin siitä, mitä tarkoitan, kun sanon olevani "kylmän ja tunteettoman" oloinen aluksi (onpa kerran sanottu psykopaatiksikin. En kyllä voi syyttää tästä, joskus olen samaa epäillyt itsekin). Mutta anyway, kun minä ensimmäistä kertaa astuin työelämään, niin sain itse tajuta tämän. Kun minut päivästä toiseen laitettiin samaan huoneeseen samojen ihmisten kanssa. Vuosi kului, ja nyt on alkanut kuulua työkavereilta palautetta, että aluksi vaikutin todella hiljaiselta ja kummalliselta. Työkaverit keskenään olivat ajatelleet, että tuleekohan tuosta ikinä mitään. Tein kuitenkin jatkuvasti hommani täysillä, jäin tarvittaessa ylitöihin ja paikkasin muiden sairastumisia/"muita menoja". Vähitellen aloin saamaan yhä enemmän tietoa työkavereistani ja koin, että nyt pystyn itsekin jo osallistumaan keskusteluihin ja läpän heittoon. Nykyään uskaltaisin sanoa, että olen yksi pidetyimmistä henkilöistä työpaikallamme. Asiaan voi tietenkin vaikuttaa se fakta, että olen ainoa mies..

Hyi kun tuli sekava teksti. Toivottavasti siitä saa jotain selvää, sillä nyt se on peace out. Rakastakaa hiljaisiakin ihmisiä.