Kirjoita essee otsikolla "Minun kesä"

Heippa ihmiset!

Minun on tosi vaikeeta yrittää pysyä tietokoneen ääressä kesäisin puolta tuntia kauempaa. Tästä syystä johtuen en ole blogiakaan kerennyt päivittää. Nyt kuitenkin järjestin itselleni sen verran aikaa, että ehdin kirjoittaa menneestä kesästä edes jotain ylös.

Mistä alottaisin.. No, koulujutut ei menneet ollenkaan, niin kuin piti. Sanotaan suoraan näin; opiskelut ei ala ainakaan vielä tänä syksynä. Koe oli ihan mielettömän vaikea (muidenkin, kuin itseni mielestä) ja tällä kertaa ei ollut onni puolella. Ensi vuonna siis uusiksi. Mulla on paha tapa syyttää vain ja ainoastaan itseäni, jos en jossain onnistu. Äitini yritti kertoa, että ei se aina voi olla oma vika, jos epäonnistuu. Usein olen hänen kanssaan samaa mieltä, mutta en tässä. Jos kokeesta ei pääse läpi, niin se on mun mielestä ihan omaa syytä, koska se koe on kaikille sama. Se, että ei pääse läpi, ei tarkoita sitä, että olisi huono tai tyhmä ihminen. Sinä vuonna oli vain kourallinen fiksumpia ihmisiä samassa kokeessa, se siitä.

No, vähän tuo koetulos tietenkin masensi, mutta ei se minua estänyt viettämästä hienoa kesää. Juhannus meni perinteisesti perheen ja lähimpien sukulaisten kesken kesämökillä. Pelattiin hullunkurisia juhannuskisa-pelejä (esim. keihäänheitto tulitikuilla tai tikanheitto maassa olevaan tikkatauluun), syötiin erityisen hyvin, sytytettiin juhannuskokko ja vähän myös juotiin. Kaikin puolin ihan onnistunut juhla.

Alle viikko siitä eteenpäin koitti minulle henkilökohtaisesti se kesän kohokohta. Nimittäin Helsingin Rock the Beach -festivaali. Täytyy sanoa, että olen ehtinyt monilla festareilla vierailemaan, mutta tämä oli kyllä täysosuma. Ihmisiä oli paljon, mutta missään ei ollut jonoja (paitsi rannekkeenvaihto-kojussa). Sää oli loistava koko festarin ajan; suurimmaksi osaksi paistoi aurinko ja oli hellettä, mutta oli myös niitä pilvisiä aikoja. Jossain vaiheessa tihkui vähän vettä. Esiintyjälista oli tietysti myös hyvä, itse kävin katsomassa Billy Talentia, Queens of the Stone-Agea, Green Dayta, Haloo Helsinkiä, 30 seconds to Marsia (en pitänyt), Kotiteollisuutta ja Danko Jonesia. Niin joo, olihan siellä vielä kaikkien aikojen suosikkiorkesterini Rammstein. En pystynyt keikan jälkeen pukemaan ajatuksiani sanoiksi, enkä pysty vieläkään. Täydellisyyttä, sitä se oli.

Kävin myöhemmin kesällä sitten vielä Ilosaarirockissa, joka sekin oli vallan mukava tapahtuma. Joensuulaiset ihmiset ovat ihan mielettömän mukavaa porukkaa, enkä ainakaan itse kokenut mitään "Helsinkivihaa", vaikka muutama kaveri semmoisesta raportoi. Itse en ole ikinä jaksanut välittää siitä, mistä ihmiset ovat kotoisin. Luokittelu sen perusteella on minusta yksi käsittämättömimpiä asioita, joita voi tehdä. Itselleni on ihan sama, onko kotoisin Helsingistä, Vantaalta, Turusta tai Namimbiasta, kunhan olet mukava. Enempää ei minun ystävyyteeni tarvita.

Noin muuten olen viettänyt aikaani mökillä, Helsingin Kallion terasseilla ja puistoissa. Kesä vain on sosialisoitumisen kulta-aikaa, ainakin itselleni. Joku siinä on, että ihmiset ovat automaattisesti paremmalla tuulella kesäisin, kuin talvisin. Se "joku" lienee loma, lämpö, luonnon kauneus ja olut.

Nytkin ulkona on vielä lämmin, mutta todellisuus ja paluu arkeen alkavat kyllä olla oven takana myös itselläni. Vailla työpaikkaa olen edelleen, joskin saisin sen heti, kun haluaisin vanhasta työpaikastani. Haluaisin kuitenkin jotain uutta. Olisin todella halunnut lähteä opiskelemaan. Mutta ehkä on nyt toistaiseksi tyydyttävä tekemään jotain perushommaa rahaa keräten. Lukemisen ja työn merkeissä tulen luultavasti menemään taas ensi kesään asti.

Eli tämmöistä. Jos heräsi kysymyksiä, kysy pois :)

Rakkautta teille -MH

Pääsykokeita, kesää ja festareita

Heipparallaa!

Taas on tainnut tovi vierähtää viimeisimmästä kirjoituksesta. Paljon on tässä kevään-kesän taitteessa ehtinyt tapahtua, joten yritän jotenkin asiat purkaa tähän läppärin ruudulle.

@ucdsb.on.ca

Isoin juttu tietysti on ollut pääsykokeet. Lääkiksen kokeet meni omalta osaltani tosi huonosti. Olen yrittänyt lohduttautua siihen, että muillakin on ilmeisesti ollut vaikeuksia tämän vuoden testin kanssa. Eipä ole lohduttanut yhtään, sillä miksi löytäisin mitään iloa muiden epäonnesta? No, tuloksia ei ole vielä tullut, joten sikäli toivo elää. En puhu kyllä edes toivon kipinästä, sillä tässä tapauksessa hieman kytevä hiilenkekäle on lähempänä totuutta.

No ei se mitään, ensi vuonna uusiksi ja elämä jatkuu. Hain myös ammattikorkeakouluun sairaanhoitajan koulutusohjelmaan. Ne kokeet oli itselläni tiistaina ja uskoisin, että suoriuduin niistä ihan hyvin. Tarvitsisin noin kolmasosan koepisteistä, jotta pääsisin sisään oppilaitokseen. Kovasti haluan uskoa, että varsinkin ryhmäkeskustelu -osuus meni itseltäni hyvin. Pari tyhmää ajatuskatkoa tuli kirjallisessa osuudessa, mutta en panikoi.

Ensi vuosi toivottavasti menee siis opiskellessa kovemmin kuin koskaan. Minusta on ihanaa päästä vihdoin ja viimein 12 vuoden "perusopiskelun" jälkeen siihen oman alan opiskeluun kiinni. Olen ollut aina vähän huono opiskelemaan sellaisia asioita, jotka ei itseä kiinnosta. Tulevaisuudessa tuskin siis tulee jäämään enää motivaatiosta mikään kiinni.

Mutta se opiskelusta. Kesä on täällä! Voi kuinka tätä lämpöä ja vihreyttä osaakaan taas arvostaa talven jälkeen. Ja saan vielä viettää oikeastaan koko kesän vapaalla. Se tarkoittaa ainakin jonkinlaista festivaalirundia, joka alkaa kotikaupungistani Helsingistä Rock the Beach -festareilla. Jos pankkitili suo, niin Ruisrockin kautta matkaan Joensuuhun ja Ilosaarirockiin. Siinä riittää ainakin hetkeksi livemusiikkia, jota niin kovasti rakastan.

Rammsteinia odotan ehkä eniten koko kesältä!

Festivaalimeiningin lisäksi tavoitteena olisi viettää kesämökillä aikaa mahdollisimman paljon. Silloin viimeistään unohdan kaikki arkihuoleni, kun pääsen perhokalastamaan. Tai kun pääsen hämärässä illassa kokoontumaan sukulaisten kanssa juhannuskokon äärelle. Ei noita fiiliksiä voita mikään.

Huhhuh, enempää en jaksa nyt pusertaa itsestäni irti. Olen kirjoitellut jonkun verran kirjaa, joten kirjoitusenergiaa ei ihan liikaa ole. Nyt ei liiku mielessä enää yhtään mitään, joten toivotan nyt jokaiselle lukijalle oikein hyvää kesää!

Rauhaa ja vähän hyttysiä, MH :)

Elämän tarkoitus

Teki kyllä hyvää käydä tänään taas pitkästä aikaa lenkillä ihanaisen Töölönlahden ympäri. Sää oli niin hieno, että hiki olisi tullut juoksemattakin. Kun tarkastelin vastaantulevien ihmisten ilmeitä, valkeni minulle viimeistään silloin kevään läsnäolo. Onhan se tietysti jo aikakin, kun toukokuuta mennään!

Edellisessä tekstissä mainitsin ohimennen pohtineeni maailmaa myös fysiikan näkökulmasta. Tiedättehän te, maailmankaikkeus, aika, mistä kaikki alkoi, mihin kaikki päättyy. Sen sellaista. En vieläkään tosin jaksa kirjoittaa noista teorioista tämän enempää. Mutta tuo kaikki pohdinta saa taas vaihteeksi minut pohtimaan elämän tarkoitusta. Talvella olin välillä aika varma, että sellaista ei ole. Nojasin hyvin pitkälle siihen aatteeseen, että olemme vain biologisia eliöitä, joiden tarkoitus on selvitä, lisääntyä ja huolehtia jälkeläisistä.

Kyllähän asia myös noin on. Tuo biologinen selitys on kaiken lähtökohta. Nyt kuitenkin olen tullut siihen tulokseen, että ihmiset tarvitsevat lisämotiiveja, jotta he voivat tuon biologisen tarkoituksensa täyttää. Ihminenhän on käsittääkseni ainoa eliölaji, joka saattaa ulkopuolisen silmin täysin yllättäen tappaa itsensä. Meidän kotosuomessa tuo ilmiö on vieläpä valitettavan "yleinen". Kyseinen ilmiö tapahtuu, kun ihmiseltä loppuvat motiivit. Kun ei ole enää syytä. Kun ei enää kannata.

Kuva @ Kurzweilai.net

Olen minäkin välillä miettinyt, että onko tässä mitään järkeä. Kannattaako yrittää elää "hyvää" elämää, kun se kuitenkin joskus päättyy? Uskonnothan tarjoavat ratkaisuna sitä, että maallisen kuoleman jälkeen elämä jatkuu vaihtelevissa olosuhteissa. Usein eletyn elämän valinnat ja toimet vaikuttavat lopputulemaan. Itse kun en ole vielä todennäköisesti kuollut, niin en voi tarjota teille yhtään parempaa vastausta. Se on aika 50/50 mahdollisuus, että tapahtuuko kuoleman jälkeen jotain elämää suurempaa, vai pelkkää maatumista. Rationaalinen mieli tietysti sanoo, että ei tietenkään tapahdu enää mitään, kun sellaisesta ei ole mitään todisteita. Rationaalinen mieli on masentava.

Näin kevään kunniaksi oma mieleni kuitenkin on päättänyt niin, että kyllähän elämä kannattaa. Kaikki se iloisuus ja onnellisuus, joita voi teoillaan ansaita. Kaikki ne asiat, joita voi saavuttaa. Pitää vain olle unelmia. Minä unelmoin tällä hetkellä yksityisestä psykiatrin vastaanotosta. Selvennyksen vuoksi todettakoot, että olen itse tuossa unelmassa se psykiatri! Minä haluan aidosti auttaa niitä ihmisiä, joiden mielessä on jotain vialla. Keittiöpsykologina olen niittänyt menestystä, ja aina, kun olen joitain toisten pieniä ongelmia saanut ratkaistua, on fiilikseni ollut mahtava. Tiedän, että keittiöpsykologia ja psykiatrin työ eivät ole tosiaankaan vertailukelpoisia, mutta onhan se tavoite sama. Ongelmien ratkaisu.

Minä haluan tehdä maailmasta paremman paikan tuleville ihmetteleville ihmisille. Haluan tehdä maailmasta paremman paikan myös nykyisille ihmisille. Mennyttä en voi kaiketi vielä muuttaa, joten sen jätän omaan arvoonsa. Kun minusta joskus aika jättää, haluan tietää, että olen saavuttanut elämässä tarpeeksi. Olen muuttanut maailmaa paremmaksi.

Vastoinkäymiset sattuu ja niitä monet pelkäävät. Sen pelon takia monet eivät edes yritä. On muka parempi pysyä vanhassa ja tyydyttävässä, kuin tavoitella uutta ja parempaa. Tuon pelon yli pitää päästä. Miettikää sitä iloa, kun saavutatte unelmanne. Ei pelkästään sitä hetkellistä onnistumisen huumaa, vaan myös sitä sen jälkeistä onnellisuutta.

Niin se vain kuitenkin menee, että jokaisen on löydettävä itsellensä se elämän tarkoitus.

Monien muiden ikäpolveni lasten tapaan myös minä katsoin pienenä Pókemonia (pelejä pelaan silloin tällöin edelleen). Muistan yhä edelleen ensimmäisestä Pókemon elokuvasta erään hahmon lauseen:

"The circumstances of ones birth are irrelevant. It is what you do with the gift of life that determines who you are"

Varmaan arvaatte, kuka on suosikkipokemonini. Tuossa elokuvassa on muutenkin paljon hyvää pohdintaa elämästä ja sen tarkoituksesta. Niistäkö olen mahdollisesti itsekin saanut vaikutteita? Sanoisin, että erittäin todennäköisesti.

Noh, nyt on aika päättää pohdinta ja painua suihkuun. Toivottavasti tämä jättää ajatuksia. En ehdi nyt oikolukea, eli älkää välittäkö, jos löytyy jotain kieliopillisia poikkeamia.

Motivaatioterveisin, MH :)

Kirjastoja ja korvatulppia

Heipparallaa!

Tosiaan, eilen muistin tämän koko blogin olemassaolon, kun tuntematon lukija siitä minua muistutti. Sanotaanko näin, että vaikea tällä hetkellä keksiä, mistä alkaisi purkamaan menneitä muutamaa kuukautta.

Muutin hiljattain lähemmäs Helsingin ydinkeskustaa. Kaikki mahdolliset ja mahdottomat palvelut ovat nyt sitten kävelymatkan päässä, joka toki sinänsä on erittäin mukavaa. Omaa rauhaakin saa yllättävän hyvin, jos siihen koen tarvetta. Ja aika usein koen.

Monin paikoin fiilis on ollut myös kuvankaltainen.

Tavallaan minulle tapahtuu aika vähän asioita tällä hetkellä. Vietän valtaosan arkipäivistäni kirjastossa lukien lääketieteellisen pääsykokeisiin. Kirjastossa ei yllättäen tapahdu oikeastaan ikinä mitään erityisen jännittävää. Kevään kohokohta taisi tapahtua viereisessä pöydässäni istuneelle nuorukaiselle;

Hänellä oli korvatulpat korvissaan maksimaalisen keskittymisen takaamiseksi, sekä irtokarkkipussi pöydällä. Nuorimies sai sitten puhelun, joten hänen piti ottaa toinen korvatulppa korvastaan. Itselläni oli tauko menossa, joten huomasin hänen laittaneen korvatulppansa vahingossa irtokarkkipussiin. Mies siinä tokaisi nopeasti puhelimeen olevansa kirjastossa, eikä voi nyt puhua, joten puhelu loppui siihen. Tässä vaiheessa itse näin jo sielujen silmin, mitä tulee tapahtumaan. Miekkonen päätti pitää napostelutauon.

Siinä hän sitten otti kourallisen karkkia ja heitti ne suuhun. Ja kyllä, korvatulppa meni siinä mukana. Oli erityisen hauskaa seurata hänen ilmettään, kun hän tajusi, mitä tuli tehtyä. Kirjastojen käyttäytymiskoodistossa ei katsota hyvällä korvatulppien syljeskelyä keskellä lukusalia, joten mies joutui siitä poistumaan WC-tiloihin vain huomatakseen, että ne olivat huollossa. Hieman ripeämmällä askeleellä hän sitten poistui ulko-ovesta ja palasi viisi minuuttia myöhemmin jaffapullo kädessään. Itse koin suuria vaikeuksia naurun pidättelemisessä ja korvatulppamies taisi tämän huomata.

Siinä siis tarina, jota itse olen kavereilleni kertonut kevään ajan. Näin muuten kerrottakoot, että fysiikan opiskelu saa minut aina pohtimaan maailmankaikkeutta. Olen kehitellyt muutamia maallisia teorioitani, mutta jätän niiden kertomisen myöhemmälle ajalle.

Kuva @ michli.wordpress.com

Ei tullut nyt varsinaisesti mikään syvällinen ja filosofinen teksti tästä, mutta ehkä ensi kerralla sitten! Kuten aiemmin totesin, niin intuitiolla mennään. Kevät on saapunut ainakin minun kotiovelleni ja sen herättämistä tuntemuksista riittää kyllä kerrottavaa.

Rakkaudentäyteistä keväänalkua teille kaikille - MH :)

Ps. Viime aikoina mieleni on vallannut ajatus kirjan kirjoittamisesta.

Kaikki ne virheet, jotka minua muuttivat

Tekevälle sattuu ja virheistä oppii. Varmasti jokaisen kuulema kulunut fraasi. Opettavatko kaikki virheet meitä? Joskus nimittäin tuntuu, että ihmiset tekee samat virheet uudestaan, uudestaan ja taas uudestaan. Miten suuri virheen pitää olla, että siitä oppii?

Itse teen lähes poikkeuksetta sunnuntai-iltana sen virheen, että ajattelen ehtiväni tekemään kaikki aamutoimet maanantaina vartissa ennen töihin lähtöä. Joka maanantaiaamuna kiroan itseäni siitä, etten voinut asettaa herätyskelloa soimaan edes puoli tuntia ennen lähtöä. Tuskin tulen ikinä oppimaan tuosta virheestä. Aina minä nimittäin kuitenkin ehdin töihin ajallani. Virhe ei ole tarpeeksi suuri.

Olen muutaman päivää tässä pohtinut, että mitkä virheet ovat muovanneet minusta tämmöisen, kuin nyt olen. Yksi suuri virhe tulee mieleen ajalta, jolloin täytin 18. Siihen asti olin ollut koko ikäni kiltti, muut huomioon ottava, enkä juonut alkoholia, vaikka silloin tuntui, että kaikki muut joivat. Tuo kaikki muuttui sinä päivänä, kun täytin 18 ja lähdin baariin. Huomasin saavani uskomattoman paljon uusia kavereita, kun lähdin noihin juottoloihin mukaan. Vähitellen pukeutumiseni muuttui muodikkaaksi, asenteeni yhä enemmän narsistiseksi ja absolutisteja katselin ihmetellen.

Vuosi tai puolitoista tuota aikaa kesti. Eräänä päivänä heräsin maailman kamalimmassa olotilassa. Tuo olo helpotti vasta illalla, enkä siihen asti pystynyt miettimään yhtikäs mitään. Lopulta kuitenkin kysyin itseltäni, olinko minä onnellinen. En ollut. Elämä tuntui loppujen lopuksi tuolloin hyvin tyhjältä ja muoviselta. Nyt kun ajattelen minua niinä päivinä, niin en edes tunnista itseäni. Lopetin klubeilla käymisen. Nämä ennen niin mukana olleet kaverit katosivat vähitellen, mutta ei minulla jäänyt heitä ikävä. Asiat, mitä heistä nykypäivänä tulee mieleen, on baarien pöydillä tanssiminen, merkityksettömät ihmissuhteet ja vessoissa oksentelu.

Tuo vuosi, niin muovinen kuin se olikin, sai minut kuitenkin tajuamaan, ettei minun kannata elää elämääni muiden mukaan. Kadun tuossa ajanjaksossa ainoastaan sitä, että kadotin silloin muutaman ennen minulle tärkeän kaverin. He olivat silloin viisaampia, eivätkä lähteneet tuohon hulluuteen mukaan. Samalla, kun minä ihmeissäni katsoin heidän absolutismiaan, he varmasti katsoivat minua säälien.

Elämässä on muutama suuri virhe, jotka varmasti lähes jokainen tekee. Ensimmäisenä tulee mieleen, että luottaa väärään ihmiseen. Itse olen tuon virheen tehnyt ja se on tehnyt minusta epäilevän. Tervehdin toki jokaista uutta tuttavuutta ilolla ja lähtökohtaisesti pidän heitä hyvinä ihmisinä. Siltikin minä epäilen. Minua oikeasti harmittaa se, että niin harva ansaitsee minun luottamukseni, koska oikeasti huomattavasti useampi sen ansaitsisi. Nyt, kun mietin, että kuinka moneen ihmiseen oikeasti luotan, niin luku on lähempänä viittä, kuin kymmentä.

Toinen suuri virhe lienee se, että rakastuu täysin väärään ihmiseen. Voisihan tämän käsittää tuon luottamuksen kanssa samaankin kastiin, mutta toisaalta ihminen voi luottaa toiseen olematta sen kummemmin rakastunut. Anyway, vanhana kun keinutuolissa istumme, niin lähes jokaiselta löytyy tämmöinen. Itse en ole vielä uskoakseni tätä kokenut. En ole edes varma, olenko ikinä rakastunut kehenkään. Ehkä. Ehkä tälläkin hetkellä olen, en osaa sanoa. Ja jos olen, niin tällä hetkellä on suuri vaara siihen, että hän on juuri tämä väärä ihminen. Hän on joko kaikista huonoin vaihtoehto, tai sitten kaikista paras. Tästä lienee syytä kirjoittaa joskus erikseen.

Kolmas suuri virhe: petä sinulle tärkeän ihmisen luottamus. Vastakohta tuolle ensimmäiselle. Luulen, että jokainen tulee jossain vaiheessa möläyttäneeksi tai tehneeksi vahingossa jotain, joka saa rakkaasi/ystäväsi tolaltaan. Se on valitettavaa, mutta niin vain tulee tapahtumaan. Kauheinta on, että me emme välttämättä edes tajua satuttaneemme jotakuta. Luulemme ehkä, että hän osaa suhtautua asiaan vitsillä. Eihän niin saisi olettaa, mutta oletamme kuitenkin. Luulemme tuntevamme ihmiset niin hyvin.

Onhan noita suuria virheitä varmaan enemmänkin, mutta nyt ei jaksa kirjoittaa enempää. Ehkä joskus osa 2 - virheiden paluu.

Olen tutustunut viime päivinä meille suomalaisille suht tuoreeseen internetpalveluun Netflixiin. Ja ah, kuinka loistava se onkaan. Napsauttelet vain, mistä lähtökohtaisesti tykkäät, ja tämä palvelu suosittelee sinulle todennäköisesti sopivia elokuvia ja sarjoja. Itse olen suuri psykologisten trillereitten ystävä ja niitä on tullut katseltua oikeastaan kaksi illassa. Pään saa kyllä täyttymään mitä hulluimmista ajatuksista. Unet ovat myös olleet sen mukaisia!

Peace, MH :)

Kyllä nyt hävettää!

Ajattelin pitkästä aikaa purkaa hieman kummallisempia ajatuksiani tähän valkoiselle pohjalle. Joskus monia vuosia sitten sain ajatuksen siitä, että ihmisen tekoja ohjaa pitkälti muutama perusmotiivi; rakkaus, viha, selviytyminen, ruoka ja libido. Ihan perusjuttuhan tuo on, mutta sen lukeminen ja ymmärtäminen on taas kaksi ihan eri asiaa. Kuitenkin, suunnilleen kaikki meidän tekomme sisältävät jonkun noista edellisistä viidestä motiivista. Nyt kun asiaa mietin, niin tämähän on aika surullinen asia. Olemme loppujen lopuksi aika ennalta-arvattavia otuksia.

Vasta hiljattain olen alkanut miettimään, että tuohon listaan pitäisi ehkä lisätä yksi motiivi. Siinä kuitenkin on eräs ongelma. Tämän motiivin perusteella ihmiset ennemminkin jättää tekemättä asioita. Eikä tämä koske vähiten meitä suomalaisia. Puhun tietenkin häpeästä.

Kirkko ja uskonnot ovat julistaneet enemmän kuin paljon asioita häpeällisiksi

Häpeä. Mitenköhän paljon jätämme päivittäin tekemättä tai sanomatta asioita, kun pelkäämme niiden saattavan meidät häpeään? Epäilemättä ihan mielettömästi. Ensimmäinen asia, kun nousemme aamulla sängystä? Puemme vaatteet päälle. Talvella ihan ymmärrettävistä syistä, mutta miksi teemme näin kesällä? Okei, tämä on aika ääripään esimerkki ja oikeasti ymmärrän vaatteiden käytön ihan täysin. Olisihan se nyt kestämätöntä, jos kadut olisivat täynnä naturisteja. Paitsi tietysti jos näin olisi ollut aina, sittenhän siinä ei olisi mitään kummallista.

Miksi me sitten häpeämme? Siinä vasta asia, joka askarruttaa minua suuresti. Ehkä se liittyy jotenkin meidän oppimismekanismeihimme. Kun teemme jotain väärin ja saamme siitä kuulla, joudumme häpeään. Koska häpeä on negatiivinen tunne, emme halua kokea sitä enää uudelleen. Mutta miksi me häpeämme juuri esimerkiksi alastomuutta? Missä vaiheessa siitä on tullut häpeällistä? Kun mikään muu eläinlaji maapallollamme ei käytä vaatteita, niin sen täytyy liittyä ihmisen sosiaaliseen käyttäytymiseen. Mutta ei, en osaa paikallistaa tarkasti ajankohtaa ja syytä, jolloin alastomuudesta tuli häpeällinen asia.

Yksi nykymaailman suosikkitunteistani on myötähäpeä. Siis silloin, kun näen jonkun muun sitä kokevan. Se riemastuttaa minua suuresti. Veljeni on oikea myötähäpeän kuningas. Teki sitten kuka tahansa perheessämme jotain tavallisuudesta poikkeavaa, niin aina oli käsi naamalla ja jotain kummallista mutinaa kuului sieltä sormien välistä. Oikeasti minua vähän säälittää ihmiset, jotka ovat alati häpeämässä muiden käytöstä. Heillä täytyy olla kyllä todella raskas elämä, jos heidän pitää oman häpeänsä lisäksi käsitellä myös kaikkien ympärillä olevien ihmisten häpeä.

Miksi myötähäpeä riemastuttaa minua? Koska silloin tiedän, että joku muu on tehnyt jotain tavallisuudesta poikkeavaa. Yleensä se on jotain hauskaa, ainakin tekijöiden mielestä. Toki on sitten näitäkin tapauksia, että joku 15-v teini juo kymmenen pulloa olutta ja "örveltää" sen jälkeen kylän halki aina silloin tällöin oksennellen pusikkoihin. Sitä voi puolestani paheksua. Kamala, nyt annoin kuvan, että minun näkemykseni olisi jotenkin oikea ja yritän sitä teille syöttää. Ei, hyvät ihmiset. Minun näkemykseni tässäkään asiassa ei ole sen parempi, kuin kenenkään muunkaan. Pidätän silti oikeuden puhua asioista omasta näkökulmastani itselläni. Jestas mikä lause..

Internetissä paljon viljelty kuva, jolla osoitetaan myötähäpeää

Todistin tyyppiesimerkkiä suomalaisesta häpeämentaliteetista viimeksi eilen. Olin juuri poistunut Helsingin jäähallilta ja ahtauduin täpötäyteen bussiin. Siis ihan oikeasti, bussi oli niin täynnä, että ei mahtunut edes kääntymään paikallaan. Yleensä kestää ainakin viisi pysäkinväliä, ennen kuin yksikään jää pois tuosta kärrystä. Nyt kuitenkin kävi niin, että yksi istumapaikan omannut ihmisyys jäikin jo muutaman pysäkinvälin jälkeen pois. Luonnollisesti tämä aiheutti jo muutamia katseenvaihtoja muiden ihmisten keskuudessa. Anyway, tuo henkilö jäi pois, ja se yksi paikka jäi vapaaksi. Ja niin, eihän siihen kukaan sitten uskaltanut istuutua. Pelokkaasti siinä lähellä olleet ihmiset pälyilivät toisiaan ja tarjosivat salaa paikkaa toisille. Korostan, että kukaan ei uskaltanut sanoa mitään. Minua alkoi huvittaa tuo tilanne, ja koska olen silloin tällöin ilkikurinen ihminen, niin päätin bussin etuosasta huutaa "Ettekö te ihmiset nyt jumalauta uskalla yhdelle penkille istua?!" Samalla sekunilla kaksi lähintä herrasmiestä hyökkäsivät gepardin tavalla tuohon istuimelle. Sehän päättyi tietysti yhteentörmäykseen, kestämättömään anteeksipyytelyyn ja paikan tarjoamiseen toiselle. Hyvä, etten huutanut naurusta tuon insidentin jälkeen.

Noin vahva on häpeä motiivina. Ensiksi ei uskalleta istua penkille, koska pelätään, että viemme paikan joltain sitä tarvitsevalta. Sitten, kun joku vähän murahtaa, että ettekö te nyt uskalla istua, niin jo ollaan kilpaa juoksemassa sille paikalle. Ettei vaan kukaan kuvittelisi, etteikö me penkille uskallettaisi istuutua! Nih!

En aio päättää tätä kirjoitelmaa mihinkään syvälliseen loppukaneettiin. Totuus on, että häpeä ja myötähäpeä ovat seurassamme vahvempana kuin koskaan. Yhä useammat asiat on noloja. Olet nolo, jos et juo ja polta röökiä ylä-asteella (kyllä, katkeria muistoja). Olet nolo, jos käytät kuvioituja solmioita. Olet epäilemättä itse Lucifer, jos käytät sukkia sandaaleitten kanssa. Olette kaikki noloja. Hävetkää.

Introvertti

Hui, taas on viimeisestä postauksesta kulunut aikaa aivan liian paljon. Tajusin tuota äskeistä lausetta kirjoittaessani, että itse asiassa tällä kirjoittelulla todella on terapeuttista vaikutusta. Kun syksyllä aloitin, niin juuri tämä oli blogini perimmäinen tarkoitus; selvittää, auttaako blogin kirjoittelu psyykeeseeni.

Olen huomannut, että aina pitäessäni taukoa kirjoittelusta on kaikenlaiset murheet sun muut päässeet kasautumaan. Sitten, kun kirjoitan asioista tai asioitten vierestä, niin suuri osa näistä kummallisen negatiivisista ajatuksista katoaa. Enkä siis läheskään aina kirjoittele suoraan omista suruistani, vaan kiertelen niitä ja ripottelen sinne tänne. Joku ne ehkä huomaa.

Mutta niin, itse aiheeseen. Ajattelin huomenna mennä viettämään hiljattain olleita synttäreitäni. Täytyy sanoa, että joskus kyllä ihmettelen omaa logiikkaani. Silloin, kun minulla on esimerkiksi syntymäpäivät tms. on oletukseni se, että muut ihmiset tulevat luokseni ja kysyvät, että lähdenkö hei ulos. Mutta sitten, kun muilla ihmisillä on aihetta juhlaan, niin silloinkin oletukseni on se, että muut tulevat luokseni ja kysyvät, että lähdenkö ulos. Siis mitä nyt ihmettä, aivoni? Kaikkien aina pitäisi tulla minun luokse ja kysyä minua mukaan? Ja jos kukaan ei kysy, niin sitten pikainen aivoriihi käyntiin ja mietintään se, miksi näin kävi. Usein tulee päädyttyä siihen lopputulokseen, että en sitten kai ole tarpeeksi hyvä kaveri. Siitä ei sitten ole enää pitkä matka itsesäälissä kieriskelyyn. Siihen tosin en jaksa ikinä sortua, vaan lähinnä jätän ongelman huomiotta. Ikään kuin se poistaisi kaiken ikävän. Pyh.

Mutta sellainen minä olen. Tarvitsen kavereikseni ja ystävikseni ihmisiä, jotka kysyvät minua mukaansa heidän juhliinsa ja minun omiin juhliini. Heitäkin on. Sosiaalisia perhosia, jotka toisaalta tarvitsevat minua pitämään heidät ohjaksissa. Minä olen heille se kaveri, joille voi oikeasti kertoa mitä vain pelkäämättä tuomituksi tulemista. He arvostavat sitä. Minä arvostan sitä, että he ottavat minut mukaan. Molemmat hyötyvät.

Totuus on, että vaikka kuinka yrittäisin olla aina menossa mukana, niin pitemmän päälle se käy minulle itselleni raskaaksi. Minä tarvitsen omaa aikaani. Paljon. Jotta voisin pysyä fiksuna ja harkitsevana, niin minulle pitää suoda aikaa ajatella. Vaikeinta onkin löytää tasapainoa omalle ajalle ja sosiaaliselle ajalle. Tähän päivään mennessä en ole tuota balanssia löytänyt. En tiedä, tulenko sitä ikinä löytämäänkään. Voihan olla, että se balanssi on nyt ja aina olemassa. Ehkä tajuan sen vasta myöhemmin.

Nyt en jaksa enempää. Voipi olla, että kirjoitan sunnuntaina viikonlopustani, johon siis alustavasti pitäisi kuulua lauantainen aamuvuoro, sekä juhlintaa.

Ulkomaille opiskelemaan?

Olen tehnyt suuren päätöksen elämässäni. Olen päättänyt, että jos en tänä keväänä pääse Suomessa haluamaani yliopistoon opiskelemaan, lähden opiskelemaan ulkomaille.

Tuntuu hassulta. En ole ikinä pitänyt ulkomaille lähtöä vakavana vaihtoehtona. Sitten sattumalta tulin muutama päivä sitten katselleeksi erästä artikkelia, jonka kirjoittaja oli käynyt lääkiksen Eestin Tartossa. Niin, lääketieteelliseenhän minäkin olen hakemassa. Anyway, aloin tutkimaan lievästi kiinnostuneena pääsyvaatimuksia ja muuta. Mitä enemmän luin, sitä enemmän myös innostuin. Siinäpä vasta olisi mahdollisuus aloittaa aika freesiltä pöydältä "alusta". Tosin ei minulla ole mitään pakottavaa tarvetta saada elämääni nollattua, olen aika tyytyväinen nykyiseenkin. Mutta kokemuksena tuo kaikki kuulostaa niin houkuttelevalta, että en osaa sitä teille edes kuvailla.

Huolta aiheuttaa tietysti lukukausimaksut, jotka on verrattain ihan mielettömän kovan tuntuiset. Sanotaan näin, että keskimäärin vuosittain maksettava summa on suunnilleen 10 000 euroa. Tietysti on hieman halvempia, ja paljon kalliimpia kouluja, mutta kymppitonni on aika lähellä normaalia. Virossa ulkomaalaiset joutuvat maksamaan 11 000e vuodesta. Liettuassa taas olisi yksi vaihtoehto ja siellä opiskelu kustantaisi 8500 euroa vuodessa. Siihen päälle tietysti asuminen, ruoka jne.

Sanomattakin lienee selvää, että ensi kertaa olen sellaisessa tilanteessa, jossa omat rahani eivät riitä. En ole vielä suunnitelmistani kertonut vanhemmilleni. Pelkäänkö hyväksymättömyyttä? En tiedä, tuskin. Itse asiassa muistelisin, että äitini olisi joskus rohkaissut minua jopa lähtemään ulkomaille. No kuitenkin, he voisivat tietysti mahdollisesti jeesata, jos jonnekkin muualle lähtisin. Suomesta saa tietysti maksimit opintolainat, jotka tuo kassaan 5400e vuodessa. Opintorahaakin käsittääkseni saisi sen ~300e kuussa. Asumistuesta en tiedä, mutta siihenkin käsittääkseni olisi mahdollisuus. Toisin sanoen Kela kyllä maksaisi varmasti lähemmäs 70% kuluista.. Inhoan finanssiasioita.

Raha-asioista pois. Koska olen satunnaisesti toiminnan mies, niin ehdin jo ilmottautumaan SAT-kokeisiin, joiden suorittamista vaaditaan tai joiden suorittaminen katsotaan eduksi muutamissa Euroopan yliopistoista. Toukokuun kokeista varasin itselleni istumapaikan ja noissa kokeissa tulen toivottavasti suorittamaan hyvillä pisteillä biologian, fysiikan ja kemian kokeet. Jokaiseen kokeeseen on tunti aikaa. SATeista löytyy vähän heikosti tietoa Suomeksi, mutta onneksi lontookin taittuu itseltäni aika sujuvasti. Sikäli siis niihin ilmottautuminen ei tuottanut juurikaan ongelmia. Kielitaitotestiin pitäisi kanssa varata aika. TOEFL vaikuttaa kaikista pätevimmältä, lähinnä siksi, koska sen tulos kelpaa useimmissa yliopistoissa. Sen läpäisyssä ei pitäisi olla ongelmia. Hyi, olipas turhan itsevarmaa.

Sikälihän SATteihin ei tarvitse sen kummemmin alkaa panostamaan, kun kerta luen jo valmiiksi kemmaa, fyssaa ja bilsaa Suomen lääkiksen pääsykokeita varten. Menee siis molemmat samassa paketissa, ja sekös vasta on mukavaa. Nosti pikkuisen motivaatiotakin näin sydäntalvella.

Kuumeisesti metsästän kokoajan lisää yliopistoja maailmalta. Tällä hetkellä olen löytänyt mieleiset Universityt Liettuasta, Tšekeistä ja Virosta. Britanniassakin olisi muutama vaihtoehto, mutta niissä lukukausimaksut ovat kalliimpia. Saksasta en ole löytänyt vielä mitään optimaalista. Harmi, sillä Saksa olisi ehkä mieluisin paikka lähteä. Osaan saksaa puhua jonkin verran, ja haluaisin oppia vielä enemmän. Lisäksi saksalaisten tietynlainen mieltymys kliinisyyteen, täydellisyyteen ja edistyksellisyyteen kiehtoo. Loppujen lopuksi haluan kuitenkin mahdollisimman hyvän koulutuksen.

Ettäpä tämmöistä tällä kertaa! Jatkan omia tutkimuksiani vielä pitkään. Ehdin vielä moneen otteeseen muuttaa mieleni siitä, onko Suomi vai ulkomaat mieluisampi paikka opiskeluun. Jos tällä sekunnilla pitäisi päättää, niin jäisin ehkä vielä Suomeen. Saa nähdä.

Rakkautta, -MH :)

Uusivuosi ja katteettomat lupaukset

Joulu ja vuosi 2012 ovat nyt takanapäin. Itselleni ei juuri mitään erikoista jäänyt käteen kummastakaan juhlapäivästä. Joulun vietin perinteisesti perheen ja lähisukulaisten kanssa. En juurikaan pidä jouluruuista, joten en voi valehdella syöneeni hyvin. Uusivuosi taas.. Noh, sanotaanko, että siitä toivutaan vielä. Minä, joka normaalisti olen harmiton ja harmaa isoissa porukoissa, olen onnistunut saavuttamaan eräässä kaveriporukassa itselleni hyvin epätyypillisen tähtiartistin aseman. Ja tällä siis tarkoitan sitä, että minua todella odotetaan paikalle, kun tämä jengi kokoontuu. En tiedä, mikä tähän on johtanut. Kenties minulla oli jokin omituinen vaihe menossa silloin, kun tämän porukan kanssa ystävystyttiin.

No joka tapauksessa, tämä tähtiartistin asemani jotenkin myös ajaa minut siihen, että hieman kouhuviiniä nautittuani alan myös käyttäytyä, kuin mikäkin diiva. Okei, en nyt siis usko olevani mikään järkyttävän limainen ihmishirviö silloinkaan, mutta tietynlaiset "naisten mies" ja "alkoholin kuningas" -tyyliset ominaisuudet nostavat päätään. Ja niinhän siinä loppuillasta sitten kävi, että tiettyjen vaiheiden jälkeen onnistuin suututtamaan oikein kunnolla erään toisen liikaa alkoholia nauttineen henkilön. Kyseinen henkilö ei tosin purkanut kiukkuaan muihin, vaan hän vetäytyi omaan huoneeseensa (hän oli tosiaan illan isäntä) ja alkoi viskellä astioita päin seiniä. Tuossa vaiheessa katsottiin, että parempi pistää pillit pussiin ja ottaa suunnaksi koti ja vuosi 2013.

Tänään olen pakostikin miettinyt eilisen tapahtumia. En oikeastaan ole edes ärsyyntynyt itseeni, sillä en tehnyt mitään sellaista, joka olisi henkisesti vakaassa ihmisessä aiheuttanut sen kummempaa reaktiota. Tämä illan isäntä on kaiketi ennenkin saanut tämmöisiä raivokohtauksia, joiden takana ei ole mikään muu, kuin tietääkseni mustasukkaisuus. Noh, en ole itselleni muuta sanonut, kuin että shit happens ja eteenpäin.

En tehnyt uudenvuodenlupausta. En ole ikinä niihin uskonut. Nuo lupaukset ovat 99% tapauksista katteettomia, siideripäissä tehtyjä sanalipsahduksia. Kuka oikeasti muistaa kesäkuussa uudenvuodenlupauksensa?

Suosikkini on "tipaton tammikuu". En ole sen konseptia oikein ikinä ymmärtänyt. Ollaan ehkä kuukausi juomatta, jotta saadaan lupa juoda loppuvuosi kahta rankemmin? Joskus aikanani ajattelin, että tipaton on oikeiden alkoholistien yritys aloittaa raitis elämä. Mutta ei se niinkään taida olla. Tipattoman tarkoitus jää itselleni hämärän peittoon. Ehkä joku minua siitä joskus valaisee.

Nythän tietysti olisi itselläni loistava tilaisuus huijata itseäni kirjoittamalla, että tästä lähtien lupaan kirjoittaa tähän blogiin useammin, vaikkapa kolme kertaa viikossa. Mutta ei se itselläni niin mene. Kirjoitan silloin, kun minusta tuntuu siltä, että johonkin on pakko tyhjentää ylimääräistä ajatusmassaa. Siihen tarkoitukseen tämä blogi alunperin on perustettu, ja siitä pidän edelleen kiinni.

Uudestavuodesta jäi jonkin verran pohdittavaa, enkä usko olevani ainoa. Kaiken kaikkiaan vuosi 2012 oli itselleni heräämisen vuosi. Siihen mahtui loputon määrä epäonnistumista, mutta kestin läpi sen kaiken ja tässä minä nyt seison (makaan). Vaikka vuosiluvut ovat vain numeroita, niin silti tuntuu, että taas kääntyy uusi sivu omassa elämässä. Pöytä puhdistuu taas hieman, kun 2012 -vuoden paperit voi vihdoin arkistoida muiden menneiden vuosien sekaan. Toivon, että 365 päivän päästä asun toisella paikkakunnalla, jossa olen päässyt haluamaani kouluun. Tuohon kouluun pääsyä voisin sanoa omaksi päätavoitteekseni tälle vuodelle. Sivutavoitteita on paljon, eivätkä ne kaikki ole vielä edes itselleni paljastuneet.

Yritin etsiä jotai inspiroivaa lainausta, mutta loppujen lopuksi tähän kiteytyy kaikki tarpeellinen.

Älkää vain toivoko asioita uudelta vuodelta. Asettakaa ennemmin tavoitteita. Kirjoittakaa ne vaikka ylös ja ripustakaa seinälle. Tämän myötä toivotan onnellisuudentäyteistä uutta vuotta kaikille, jotka tämän kirjoituksen sattuvat lukemaan :)