keskiviikko 31. lokakuuta 2012
Päivän tuntematon
Pakko laittaa vielä hehkutus. Löysin ihan tässä hiljattain kyseisen artistin ja olen ihan koukussa. Nimi on Blackbird Blackbird. Musiikki puhukoot puolestaan:
Syksyssä on hyvää vain värit
Tänään ei ole ollut erityisempää isoa asiaa mielessä. Minulla oli vapaapäivä (tuntuu ensimmäiseltä ikuisuuteen), joten tein sitä, mitä vapaapäivänä parhaiten osaan; en mitään! Silloin tällöin on ihan oikeasti mukava nukkua myöhään, syödä pitkä ja runsas aamupala ja laittaa hyvä musiikki soimaan. Sitten voi ujosti jorailla aamutakissa ihanalle elämälle.
Ulkona oli tosi hyvä päivä ainakin täällä Helsingissä, joten lähdin kävelylle. Täytyy sanoa, että en erityisemmin nauti syksystä, sillä kaikki tuntuu kuolevan, ihmiset ovat ärtyisiä ja päivässä on vain muutama hetki valoisaa. Ja useinmiten vieläpä sataa! Minä olen enemmän kevään ja kesän fani, niin kuin taitaa olla suurin osa ihmisistä muutenkin.
Jos jotain positiivista haen syksystä, niin se on ehdottomasti tuo ulkona oleva ruska! Tai no, tänä vuonna se ei ole ehkä ihan parhaimmillaan, kun sitä pahuksen lunta ehti sataa hetkeksi. Siltikin, ulkona vallitsee auringon paistaessa semmoinen taianomainen oranssi fiilis. Ehdottomasti otollista aikaa valokuvauksen harrastamiseen.
Mua harmitti aluksi tosi paljon, kun en ottanut mitään kameraa mukaan lenkille. Sitten muistin, että en edes kameraa omista! Nyt, kun tätä blogiakin tulee pidettyä, niin mietin, että pitäisikö sitä jonkinlainen ohimenevien hetkien tallennuslaite hommata. Tykästyin kovasti ideaan ja kotiin päästyäni aloin selaamaan netistä hyviä kameratarjouksia. Kaikenlaisia juhlatarjouksia löytyi, mutta vielä toistaiseksi ei ainakaan yksikään miellyttänyt. Tekisi mieli hankkia järjestelmäkamera (tai ainakin puolijärkkäri) mutta en sitten tiedä, kannattaako minun, joka ei valokuvauksesta toistaiseksi mitään ymmärrä, semmoista edes hankkia heti aluksi.
Minua nimittäin ihan oikeasti ihmetyttää ihmiset, jotka ostavat 800e kameran ja ottavat sillä peilin kautta kuvia itsestään. Ja sitten vielä Instagramilla tai photarilla blurraavat sen niin epäselväksi, että kuva näyttää vanhalla Nokialaisella otetulta. Eihän se minulle kuulu, mihin rahansa käyttää, mutta ihmettelen kuitenkin. Se, että omistaa kalliin kameran, ei tee sinusta automaattisesti ammattimaista valokuvaajaa.
Niinpä ajattelin ainakin itse ostaa aluksi ihan vaan jonkun digipokkarin. Sillä saa kohtuullisia kuvia otettua ja photarilla voi sitten tehdä tarvittavia "meikkauksia". Eli varokaa vain, pian minäkin saatan liittää kuvan jonkun pohdinnan yhteyteen!
Rakkaudella, MH.
Ulkona oli tosi hyvä päivä ainakin täällä Helsingissä, joten lähdin kävelylle. Täytyy sanoa, että en erityisemmin nauti syksystä, sillä kaikki tuntuu kuolevan, ihmiset ovat ärtyisiä ja päivässä on vain muutama hetki valoisaa. Ja useinmiten vieläpä sataa! Minä olen enemmän kevään ja kesän fani, niin kuin taitaa olla suurin osa ihmisistä muutenkin.
Jos jotain positiivista haen syksystä, niin se on ehdottomasti tuo ulkona oleva ruska! Tai no, tänä vuonna se ei ole ehkä ihan parhaimmillaan, kun sitä pahuksen lunta ehti sataa hetkeksi. Siltikin, ulkona vallitsee auringon paistaessa semmoinen taianomainen oranssi fiilis. Ehdottomasti otollista aikaa valokuvauksen harrastamiseen.
Mua harmitti aluksi tosi paljon, kun en ottanut mitään kameraa mukaan lenkille. Sitten muistin, että en edes kameraa omista! Nyt, kun tätä blogiakin tulee pidettyä, niin mietin, että pitäisikö sitä jonkinlainen ohimenevien hetkien tallennuslaite hommata. Tykästyin kovasti ideaan ja kotiin päästyäni aloin selaamaan netistä hyviä kameratarjouksia. Kaikenlaisia juhlatarjouksia löytyi, mutta vielä toistaiseksi ei ainakaan yksikään miellyttänyt. Tekisi mieli hankkia järjestelmäkamera (tai ainakin puolijärkkäri) mutta en sitten tiedä, kannattaako minun, joka ei valokuvauksesta toistaiseksi mitään ymmärrä, semmoista edes hankkia heti aluksi.
Minua nimittäin ihan oikeasti ihmetyttää ihmiset, jotka ostavat 800e kameran ja ottavat sillä peilin kautta kuvia itsestään. Ja sitten vielä Instagramilla tai photarilla blurraavat sen niin epäselväksi, että kuva näyttää vanhalla Nokialaisella otetulta. Eihän se minulle kuulu, mihin rahansa käyttää, mutta ihmettelen kuitenkin. Se, että omistaa kalliin kameran, ei tee sinusta automaattisesti ammattimaista valokuvaajaa.
Niinpä ajattelin ainakin itse ostaa aluksi ihan vaan jonkun digipokkarin. Sillä saa kohtuullisia kuvia otettua ja photarilla voi sitten tehdä tarvittavia "meikkauksia". Eli varokaa vain, pian minäkin saatan liittää kuvan jonkun pohdinnan yhteyteen!
Rakkaudella, MH.
tiistai 30. lokakuuta 2012
Menneisyyden haamut
Meillä kaikilla on varmasti jotain luurankoja kaapeissamme. Ei niistä eroon pääse, ne ovat joskus olleet osa meitä ja tulevat sitä aina olemaankin. Ainakaan toistaiseksi menneisyyttä ei voi muuttaa, joten noiden luurankojen kanssa pitää oppia elämään.
Itselläni ehkä suurin menneisyydestä päälle jäänyt pahe on vedonlyönti. Olen juuri sitä ikäpolvea, jolle vedonlyönti on aina ollut "laillista". Ikärajat ovat nousseet aina vähän sen jälkeen, kun olen itse ko. ikärajan ylittänyt. Kuitenkin, tämä tapani oli pahimmillaan ehkä tuossa pari vuotta sitten, kun löysin nettipelaamisen. Nyttemmin näiden kaikkien läpikäymieni "muutosten" jälkeen vedonlyöntikin on jäänyt vähemmälle, ja ennen kaikkea motiivi siihen on muuttunut. Ennen pelasin ihan oikeasti vain voittaakseni, mutta nykyään on rahaa tärkeämpää se, että on oikeassa. On mukavaa, kun pystyy ennustamaan urheilupelien lopputuloksia.
En tiedä. Ehkä se tekee minusta jonkun mielestä tekopyhän, kun sanon, ettei rahalla saisi olla merkitystä ja samaan aikaan pelailen silloin tällöin pitkävetoa. Rahalla ei saisi olla merkitystä, mutta kyllä sillä tässä yhteiskunnassa kuitenkin on. Minulle rahalla on sen verran merkitystä, että tarvitsen sitä elääkseni. Saadakseni ruokaa kaupasta ja käydäkseni kavereiden kanssa ulkona. En tee rahasta mitään isoa asiaa, se nyt vain on yksi osa jokapäiväistä elämää. Tärkeää on, ettei rahasta muuta tulekaan, toisin sanoen se ei saa muodustua elämän pääprioriteetiksi.
Ja onhan minulla varmasti muitakin haamuja menneisyydestä. En nyt tähän muita esimerkkejä mainitse, koska niitä ei tule mieleen :D Mutta kyllä niitä silti on, sen voin varmuudella sanoa. Tai no, sanotaan vaikka, että yhä edelleen pidän tietyistä "suurista" bändeistä. Nykyään olen siirtynyt kuuntelemaan indie-musiikkia. Ensiksikin siksi, että isot levy-yhtiöt ottaa minua päähän. Toisaalta siksi, että ihan oikeasti pidän indiemusiikista. Usein niissä biiseissä on vain semmoinen fiilis, että tätä tehdään nimenomaan rakkaudesta musiikkiin.
Tässä kuitenkin yksi näistä vieläkin fanittamistani "suurista" bändeistä, joihin rakastuin lopullisesti Provinssirockissa 2010. Laitan vielä live-version, koska nimenomaan se iski ja kovaa.
Onhan tietysti Rammstein tietysti monessakin mielessä hyvin erilainen bändi. Biisien sanat eivät useinkaan ole kaunista luettavaa. Päivittäin tulee silti yhtyettä kuunneltua, enkä häpeä sitä tunnustaa ollenkaan. Miksipä häpeäisin?
Älkää pelätkö haamujanne, terveisin MH. :)
Itselläni ehkä suurin menneisyydestä päälle jäänyt pahe on vedonlyönti. Olen juuri sitä ikäpolvea, jolle vedonlyönti on aina ollut "laillista". Ikärajat ovat nousseet aina vähän sen jälkeen, kun olen itse ko. ikärajan ylittänyt. Kuitenkin, tämä tapani oli pahimmillaan ehkä tuossa pari vuotta sitten, kun löysin nettipelaamisen. Nyttemmin näiden kaikkien läpikäymieni "muutosten" jälkeen vedonlyöntikin on jäänyt vähemmälle, ja ennen kaikkea motiivi siihen on muuttunut. Ennen pelasin ihan oikeasti vain voittaakseni, mutta nykyään on rahaa tärkeämpää se, että on oikeassa. On mukavaa, kun pystyy ennustamaan urheilupelien lopputuloksia.
En tiedä. Ehkä se tekee minusta jonkun mielestä tekopyhän, kun sanon, ettei rahalla saisi olla merkitystä ja samaan aikaan pelailen silloin tällöin pitkävetoa. Rahalla ei saisi olla merkitystä, mutta kyllä sillä tässä yhteiskunnassa kuitenkin on. Minulle rahalla on sen verran merkitystä, että tarvitsen sitä elääkseni. Saadakseni ruokaa kaupasta ja käydäkseni kavereiden kanssa ulkona. En tee rahasta mitään isoa asiaa, se nyt vain on yksi osa jokapäiväistä elämää. Tärkeää on, ettei rahasta muuta tulekaan, toisin sanoen se ei saa muodustua elämän pääprioriteetiksi.
Ja onhan minulla varmasti muitakin haamuja menneisyydestä. En nyt tähän muita esimerkkejä mainitse, koska niitä ei tule mieleen :D Mutta kyllä niitä silti on, sen voin varmuudella sanoa. Tai no, sanotaan vaikka, että yhä edelleen pidän tietyistä "suurista" bändeistä. Nykyään olen siirtynyt kuuntelemaan indie-musiikkia. Ensiksikin siksi, että isot levy-yhtiöt ottaa minua päähän. Toisaalta siksi, että ihan oikeasti pidän indiemusiikista. Usein niissä biiseissä on vain semmoinen fiilis, että tätä tehdään nimenomaan rakkaudesta musiikkiin.
Tässä kuitenkin yksi näistä vieläkin fanittamistani "suurista" bändeistä, joihin rakastuin lopullisesti Provinssirockissa 2010. Laitan vielä live-version, koska nimenomaan se iski ja kovaa.
Onhan tietysti Rammstein tietysti monessakin mielessä hyvin erilainen bändi. Biisien sanat eivät useinkaan ole kaunista luettavaa. Päivittäin tulee silti yhtyettä kuunneltua, enkä häpeä sitä tunnustaa ollenkaan. Miksipä häpeäisin?
Älkää pelätkö haamujanne, terveisin MH. :)
maanantai 29. lokakuuta 2012
Ole oma avaruusihmisesi (?)
Lyhyesti haluaisin jatkaa vielä eilistä postausta, jonka lopettelin sanoihin "ole itse oma idolisi". Ja sitä minä todella, todella tarkoitan. Zen-buddhalaisuudessa on sanonta; jos kohtaat matkallasi Buddhan, tapa hänet. Voisi sanoa, että suhteellisen raaka sanonta. Ulkoisesti ehkä näin onkin, mutta tuon sanonnan sisältö on mitä kaunein. Se tarkoittaa, että meidän tulisi hylätä kaikki maailman gurut ja opettajat. Meidän tulisi itse olla omia oppaitamme elämän polulla. On hyväksi keskustella muiden kulkijoiden kanssa, sillä heiltä varmasti voi omaksua tietoa. Tuota tietoa ei pitäisi kuitenkaan suoriltaan vain hyväksyä, vaan se pitää itse mielessään prosessoida. Sopiiko tuo opittu tieto minun maailmankuvaani?
Niin kauan, kun olemme orjallisesti jonkun toisen ihmisen tiedon ja tahdon varassa, emme elä omaa elämäämme. Olemme vain varjoja tuon "gurun" elämästä. Vaikka söisimme samaa ruokaa, joisimme samaa juomaa ja menisimme samaan aikaan nukkumaan gurun kanssa, ei meidän kokemuksemme olisi samanlaisia. Oppilas vain seuraisi sivusta gurun kokemuksia, eikä kokisi niitä itse. Ja se on ongelma, sillä ihminen oppii kokemalla itse.
Toisekseen meidän pitäisi hyväksyä elämän yksinkertaisuus. Monilla hengellisillä ja kansankielellä "syvällisillä" ihmisillä on maailmankuva päässyt vääristymään. He ovat uppoutuneet siihen omaan todellisuuteensa niin pahoin, etteivät pysty enää hyväksymään mahdollisia muutoksia maailmassa. Dalai-Lama sanoi, että mikäli maailma muuttuu, pitää Buddhalaisuudenkin muuttua. Tuo muuttumattomuus ja ääretön konservatiivisuus on niin monien uskontojen suuri ongelma, eikä vähiten kristinuskon.
Itse uskon siihen, että maailma ei ole juuri sen kummempi, kuin miltä se näyttää. Valaistumaton ihminen herää aamulla, menee töihin, tulee töistä kotiin, syö illallista ja menee nukkumaan. Mutta valaistunut ihminen herää aamulla, menee töihin, tulee töistä kotiin, syö illallista ja menee nukkumaan. Enempää ei ole, elämä on tässä ja nyt.
Nyt tuli kyllä tosi weird teksti. Minulla oli tässä ajatus takana, mutta en tiedä, välittyykö se muille ruuduille. Vastapainoksi laitan siis vielä päivän biisin oheiseksi viihteeksi.
Vähän tunnetumpaa, eli The Killersiä. Hupsu musiikkivideo sopii piristämään tätä muuten varsin painajaismaisen kokoonpanon omaavaa päivää (pimeä, sateinen, kylmä syysilta ja vieläpä maanantai). Ja sanoissa on mukavasti pohdittavaa :)
On ollut tosi positiivista lukea teidän lukijoiden kommentteja! Aina tulee hyvä mieli, kun huomaa uuden kommentin saapuneen. Jos teillä on omia blogeja, niin rohkeasti kirjoitelkaa vain bloginimillänne tai laittakaa linkkiä mukaan, haluaisin kovasti käydä myös teidän maailmaa kurkkaamassa :) Hieman valoisampaa pimeän syysillan jatkoa, toivoo rakkaudella MH.
ps. Otsikosta ei mitään tietoa, joten kirjoitin siihen ensimmäisenä mieleen tulleet sanat.
Niin kauan, kun olemme orjallisesti jonkun toisen ihmisen tiedon ja tahdon varassa, emme elä omaa elämäämme. Olemme vain varjoja tuon "gurun" elämästä. Vaikka söisimme samaa ruokaa, joisimme samaa juomaa ja menisimme samaan aikaan nukkumaan gurun kanssa, ei meidän kokemuksemme olisi samanlaisia. Oppilas vain seuraisi sivusta gurun kokemuksia, eikä kokisi niitä itse. Ja se on ongelma, sillä ihminen oppii kokemalla itse.
Toisekseen meidän pitäisi hyväksyä elämän yksinkertaisuus. Monilla hengellisillä ja kansankielellä "syvällisillä" ihmisillä on maailmankuva päässyt vääristymään. He ovat uppoutuneet siihen omaan todellisuuteensa niin pahoin, etteivät pysty enää hyväksymään mahdollisia muutoksia maailmassa. Dalai-Lama sanoi, että mikäli maailma muuttuu, pitää Buddhalaisuudenkin muuttua. Tuo muuttumattomuus ja ääretön konservatiivisuus on niin monien uskontojen suuri ongelma, eikä vähiten kristinuskon.
Itse uskon siihen, että maailma ei ole juuri sen kummempi, kuin miltä se näyttää. Valaistumaton ihminen herää aamulla, menee töihin, tulee töistä kotiin, syö illallista ja menee nukkumaan. Mutta valaistunut ihminen herää aamulla, menee töihin, tulee töistä kotiin, syö illallista ja menee nukkumaan. Enempää ei ole, elämä on tässä ja nyt.
Nyt tuli kyllä tosi weird teksti. Minulla oli tässä ajatus takana, mutta en tiedä, välittyykö se muille ruuduille. Vastapainoksi laitan siis vielä päivän biisin oheiseksi viihteeksi.
Vähän tunnetumpaa, eli The Killersiä. Hupsu musiikkivideo sopii piristämään tätä muuten varsin painajaismaisen kokoonpanon omaavaa päivää (pimeä, sateinen, kylmä syysilta ja vieläpä maanantai). Ja sanoissa on mukavasti pohdittavaa :)
On ollut tosi positiivista lukea teidän lukijoiden kommentteja! Aina tulee hyvä mieli, kun huomaa uuden kommentin saapuneen. Jos teillä on omia blogeja, niin rohkeasti kirjoitelkaa vain bloginimillänne tai laittakaa linkkiä mukaan, haluaisin kovasti käydä myös teidän maailmaa kurkkaamassa :) Hieman valoisampaa pimeän syysillan jatkoa, toivoo rakkaudella MH.
ps. Otsikosta ei mitään tietoa, joten kirjoitin siihen ensimmäisenä mieleen tulleet sanat.
sunnuntai 28. lokakuuta 2012
Itsensä löytämisen sietämätön pelko
Tiedättekö, mikä meistä tekee onnettomia? Varmasti aika moni asia. Itse pidän suurimpana surkeuden tuojana pelkoa. Ennen kaikkea pelkoa epäonnistumisesta. Minä ainakin itse pelkään hirmuisesti sitä, että epäonnistun jossain tehtävässäni. Sen takia en ota juurikaan riskejä, vaikka oikeasti silloin tällöin riskin otto on jopa suotavaa. Ja epäonnistumiset pitäisi pystyä kestämään.
Aiemmassa tekstissäni puhuin, että ihmiset eivät uskalla olla oma itsensä, koska pelkäävät tulevansa tuomituiksi. Ymmärrän tätä pelkoa enemmän kuin hyvin. Sillä loppujen lopuksi silloin, kun löydämme jotain uutta itsestämme ja haluamme näyttää sen muille, joudumme luopumaan jostai vanhasta. Ja kyllähän ihmiset ovat tunnettuja konservatiivisuudestaan. On helpomman tuntuista pitää vanhasta kiinni, kuin tarttua uuden tuulen mukaan. Se vanha asia ei ehkä ole kaikista paras, mutta se on tyydyttävä. Mitä, jos tilalle tuleva asia olisikin ihan huono josta kukaan ei pitäisi? Silloin joutuisi nöyrtymään ja palaamaan takaisin vanhaan, jotta saisi taas ihmisten hyväksynnän.
Mitäpä jos sanoisin, että et sinä tarvitse ihmisten hyväksyntää, jos itse pidät uudesta ominaisuudestasi? Se ominaisuus voi olla ihan mikä tahansa. Uudenmalliset silmälasit, uusi suosikkiruoka tai vaikka uusi suosikkibändi. Miksi ihmeessä meillä on niin kiivas tarve saavuttaa muiden hyväksyntä? Joku älykäs ihmisyys sanoi joskus jossain, että me kaikki loukkaantuisimme henkisesti erittäin raskaasti, jos saisimme tietää, miten vähän muut ihmiset meitä ajattelevat. Yritäpä itse kahlata omien päivän pohdintojesi läpi. Mietitkö jotain tiettyä henkilöä montaa minuuttia kauempaa?
Tarina kertoo henkilöstä, joka heitettiin maailman pimeimpään vankiselliin. Tuossa sellissä ei edes omaa nenänpäätään nähnyt eikä muiden mahdollisten vankien ääntä kuullut. Siltikin, sellissä oli yksi pienenpieni aukko ulkomaailmaan. Se oli kuitenkin sen verran "suuri", että siitä juuri ja juuri pystyi ulos katselemaan toisella silmällä. Tuo aukko oli kuitenkin korkealla ja jotta silmän sai siihen yletettyä, joutui nousemaan lavuaarin päälle ja silti piti varpistaa.
Tämä vanki tuli nopeasti pakkomielteiseksi tuosta aukosta. Se oli ainut asia, johon vanki luotti ja hän pelkäsi, että mikäli lopettaa sen tarkkailemisen, aukko katoaa. Hän tuli niin pakkomielteiseksi tuosta aukosta, ettei edes kiinnostunut sellistään muuten, eikä hän ikinä edes kävellyt sellin ovelle. Vaan jos olisi hän tuolle ovelle kävellyt, olisi hän huomannut, ettei mitään ovea ollut. Tie olisi ollut aina vapaa ulkomaailmaan astumiseen. Vanki oli vain liian kiintynyt tuohon pieneen aukkoon, ettei uskaltanut etsiä enempää, vaikka kaikkeus olisi ollut tarjolla. Hän olisi halutessaan voinut luopua tuon aukon ihailusta ja astua sinne sisään. Hän olisi voinut olla itse unelmansa.
Tuo tarina on mielestäni paras opetus siitä, miten omaa itseään pitäisi uskaltaa etsiä. Ei pidä tyytyä idoleidensa katseluun ja ihailuun, pitää itse olla oma idolinsa.
Hauskaa tutkimusmatkaa, MH :)
Aiemmassa tekstissäni puhuin, että ihmiset eivät uskalla olla oma itsensä, koska pelkäävät tulevansa tuomituiksi. Ymmärrän tätä pelkoa enemmän kuin hyvin. Sillä loppujen lopuksi silloin, kun löydämme jotain uutta itsestämme ja haluamme näyttää sen muille, joudumme luopumaan jostai vanhasta. Ja kyllähän ihmiset ovat tunnettuja konservatiivisuudestaan. On helpomman tuntuista pitää vanhasta kiinni, kuin tarttua uuden tuulen mukaan. Se vanha asia ei ehkä ole kaikista paras, mutta se on tyydyttävä. Mitä, jos tilalle tuleva asia olisikin ihan huono josta kukaan ei pitäisi? Silloin joutuisi nöyrtymään ja palaamaan takaisin vanhaan, jotta saisi taas ihmisten hyväksynnän.
Mitäpä jos sanoisin, että et sinä tarvitse ihmisten hyväksyntää, jos itse pidät uudesta ominaisuudestasi? Se ominaisuus voi olla ihan mikä tahansa. Uudenmalliset silmälasit, uusi suosikkiruoka tai vaikka uusi suosikkibändi. Miksi ihmeessä meillä on niin kiivas tarve saavuttaa muiden hyväksyntä? Joku älykäs ihmisyys sanoi joskus jossain, että me kaikki loukkaantuisimme henkisesti erittäin raskaasti, jos saisimme tietää, miten vähän muut ihmiset meitä ajattelevat. Yritäpä itse kahlata omien päivän pohdintojesi läpi. Mietitkö jotain tiettyä henkilöä montaa minuuttia kauempaa?
Tarina kertoo henkilöstä, joka heitettiin maailman pimeimpään vankiselliin. Tuossa sellissä ei edes omaa nenänpäätään nähnyt eikä muiden mahdollisten vankien ääntä kuullut. Siltikin, sellissä oli yksi pienenpieni aukko ulkomaailmaan. Se oli kuitenkin sen verran "suuri", että siitä juuri ja juuri pystyi ulos katselemaan toisella silmällä. Tuo aukko oli kuitenkin korkealla ja jotta silmän sai siihen yletettyä, joutui nousemaan lavuaarin päälle ja silti piti varpistaa.
Tämä vanki tuli nopeasti pakkomielteiseksi tuosta aukosta. Se oli ainut asia, johon vanki luotti ja hän pelkäsi, että mikäli lopettaa sen tarkkailemisen, aukko katoaa. Hän tuli niin pakkomielteiseksi tuosta aukosta, ettei edes kiinnostunut sellistään muuten, eikä hän ikinä edes kävellyt sellin ovelle. Vaan jos olisi hän tuolle ovelle kävellyt, olisi hän huomannut, ettei mitään ovea ollut. Tie olisi ollut aina vapaa ulkomaailmaan astumiseen. Vanki oli vain liian kiintynyt tuohon pieneen aukkoon, ettei uskaltanut etsiä enempää, vaikka kaikkeus olisi ollut tarjolla. Hän olisi halutessaan voinut luopua tuon aukon ihailusta ja astua sinne sisään. Hän olisi voinut olla itse unelmansa.
Tuo tarina on mielestäni paras opetus siitä, miten omaa itseään pitäisi uskaltaa etsiä. Ei pidä tyytyä idoleidensa katseluun ja ihailuun, pitää itse olla oma idolinsa.
Hauskaa tutkimusmatkaa, MH :)
lauantai 27. lokakuuta 2012
Yksi outo on hullu, monta outoa on ihmisryhmä
Tänään ei ole ollut pohdintapäivä, joten postaanpa teille vain biisin ja kuvan päivän löydöstä.
Marley's Mellow Mood!
Ihan huikea! Kyseisen juoman maku on kyllä vähintäänkin mielenkiintoinen. Sisältää tuoteselosteen mukaan mm. humalaa, ruusunmarjaa ja kamomillaa. Yksi tölkki oli kyllä niin kallis, ettei tuota päivittäin kehtaa juoda. Mutta mun mielestä kuitenkin ihan hauska vaihtoehto limuille ja energiajuomille (yök).
Päivän biisinä on soinut tänään uusinta The Raveonettesia. Kyseessä siis tanskalainen kahden henngen indierock -yhtye. Tekevät omasta mielestäni todella persoonallista ja tunnistettavaa musiikkia! Vähän tosin tahtoo välillä biisit kuulostaa hiukan samalta. Seuraava on kuitenkin iloinen poikkeus ja omaa omanlaisen tunnistettavan soundinsa:
Oletteko muuten kuulleet tämmöisestä; Yhdysvalloissa eräälle paikalliselle poliisille soitettiin hätäpuhelu, jossa kerrottiin, että kaduilla vaelsi ilmeisesti hullu ihminen valkoisessa lakanassa puhuen järjettömiä. Poliisi meni paikan päälle asiaa katselemaan ja ottikin tämän outoilijan huostaansa. Hortoillut mies toimitettiin mielentilatutkimuksiin, joissa hänellä todettiin krooninen erilaistumaton skitsofrenia*. Mies vaikutti selvästi hätääntyneeltä ja halusi ilmeisesti soittaa puhelun. Hänelle annettiin tähän lupa, mutta puhelimeen hän puhui samanlaista siansaksaa, kuin aiemminkin. Seuraavana päivänä tähän "mielen parantolaan" saapui kaksikymmenpäinen joukkio samanlaisia valkolakanaan pukeutuneita ja sekavia puhuvia ihmisiä. Henkilökunta arvasi kyllä, ketä he olivat tulleet katsomaan. Myöhemmin selvisi (ilmeisesti joukkiossa oli myös tulkki), että nämä kaikki ihmeelliset ihmiset kuuluivat johonkin pieneen kulttiin/uskonlahkoon, jossa ainut sallittu vaate oli lakana ja puhetta tuotettiin vain spontaanin inspiraation seurauksena. Puheella sinänsä ei ollut merkitystä, ainoastaan sen tarkoituksella. Nämä ihmiset tuntuivat ymmärtävän täydellisesti toisiaan, vaikka mitään varsinaista yhteistä kieltä heillä ei ollutkaan.
*Tätä diagnoosia käytettiin tuohon aikaan. Nykyään korrekti termi taitaa olla pelkästään erilaistumaton skitsofrenia.
Hauskaa, miten yksi erilaisesti käyttäytyvä ihminen on yleisen linjan mukaan vakavasti mielisairas. Sitten, kun samanlaisia yksilöitä on useampi ja he muodostavat lahkon, ovat he täysin hyväksyttävä ja oikeastaan aika sympaattinenkin ryhmä. Olen iloinen, että tämä yksi ryhmän jäsen pelastui yleiseltä epäluuloisuudelta. Yrittäkäämme ymmärtää merkillisiäkin ihmisiä :)
Rauhaa ja rakkautta, MH.
perjantai 26. lokakuuta 2012
Aito ihminen on kaunis ihminen
Erästä lukijan kommenttia lukiessani jäin miettimään, että mikä tekee toisista ihmisistä kiinnostavia. Kiinnostavaksi ei tee pelkästään se, että esimerkiksi pukeutuu ihmeellisesti tai puhuu omituisia. Tämmöisiä esimerkki-ihmisiä kulkee päivittäin kadulla vastaan. Heillä on kyllä kysymyksiä herättäviä vaatteita/muuta vastaavaa, mutta silti jostain syystä tuntuu, kuin jotain puuttuisi. Pitkään tätä pohdin ja tulin lopulta siihen tulokseen, että ihmisen täytyy olla ennen kaikkea aito, jotta hän on kiinnostava.
Aidon ihmisen huomaa. En oikein edes osaa selittää tätä, mutta jotenkin he tuntuvat olevan huomattavasti karismaattisempia. He ovat varmoja siitä, mitä tekevät ja uskovat sen olevan oikein. He pukevat päälle vaatteet, joista he pitävät ja joissa he ovat kotonaan. He kuuntelevat musiikkia, josta he pitävät, vaikka kukaan muu ei pitäisi. Ja ilokseni muut ihmiset usein osaavat kunnioittaa näitä aitoja persoonia.
"Muilla ihmisillä" tarkoitan näitä, jotka vielä hakevat itseään. Harmikseni olen huomannut, että kaikki eivät tunnu löytävän itseään ikinä. He pitävät top-10 musiikista, koska siitä suurin osa tykkää. He seuraavat muotia, sillä muuten he eivät välttämättä osaisi pukea "oikeita" vaatteita. He hyväksyvät medioissa pyörivät aatteet, koska eivät halua/jaksa uhrata aikaa sille, että miettisivät asioita hieman syvemmin. On helpompaa astua valmiiseen pöytään, kuin kattaa se itse, vaikka sehän juuri olisi se yksilöllisen elämän kauneus. Kaikki, joilla on mahdollisuus kattaa oma pöytänsä mielensä mukaan, tulisi niin tehdä. Koska maailmassa on tietämättömyyttä ja vihaa, ei kaikilla tähän ikävä kyllä ole mahdollisuutta.
Ja hei, seuraa tärkeä asia. En tarkoita, etteikö top-10 musiikista ja muotivaatteista saisi pitää! Minulle on henkilökohtaisesti aivan sama, mitä musiikkia kuuntelet ja mitä vaatteita käytät, kunhan kuuntelet ja käytät niitä omasta tahdostasi. Pidän semmoisia ihmisiä suuressa arvossa, jotka pukeutuvat muodikkaasti ja ovat silti aitoja ja persoonallisia. Niitä katson hieman surien, jotka pukeutuvat vain miellyttääkseen kavereitaan. Ehkä sorrun joidenkin mielestä ylimielisyyteen. Ehkä he ovat oikeassa. Eihän se minun asia missään tapauksessa ole, mitä muut tekevät.
Pelko on kaiketi suurin syy siihen, miksi ihmiset eivät halua olla persoonallisia. Pelko siitä, että heidät tuomittaisiin. Tuomittaisiin siitä, mitä he ovat sisimmässään. Sehän olisi ihan karmeaa, koska jos et aidoimmillasi miellytä ihmisiä, niin mitä jää jäljelle? Kerronpa vastauksen kaikille tätä ihmetteleville; SINÄ ITSE jäät jäljelle. Ja kaiken lisäksi maailmassa on yksi jännä luonnonlaki; jos sinulla on vihamiehiä, niin sinulla on myös suuria ihailijoita. Miettikää vaikka Justin Bieberiä. Häntä inhoaa tietääkseni uskomaton määrä ihmisiä, jotka ovat tai eivät ole kuulleet hänen musiikkiaan. Samaan aikaan hän on YouTuben kuunnelluimpia ja suosituimpia artisteja. Joku sanoo, että kaikki hänen faninsa ovat 10-15v teinityttöjä, jotka eivät tiedä oikeasta musiikista mitään. Hohhoijaa. Merkillistä, ettei tästä "oikeasta musiikista" ole ikinä kirjoitettu mitään faktapohjaisa ohjekirjaa.
Hymyilkää niille, joiden mielestä kuuntelet paskaa musiikkia. Naura iloisesti niille, joiden mielestä käytät epämuodikkaita ja tyhmiä vaatteita. Tähän pystyt, jos olet itse tyytyväinen kuuntelemaasi musiikkiin ja käyttämiisi vaatteisiin. Peace out, MH.
keskiviikko 24. lokakuuta 2012
Miksi me kärsimme?
Viikon verran olen nyt tätä blogia kirjoitellut ja toistaiseksi on tuntunut ihan mukavalta. En olisi ikimaailmassa uskonut, että joku tätä lukisi, saati sitten kommentoisi. On ollut uskomattoman mukavaa huomata, että samanhenkistä porukkaa löytyy.
Ajattelin tänään mietiskellä hieman zen-buddhalaisuutta. Silloin tällöin se on ollut ainoa asia, joka on pitänyt minut pinnalla. Silloin, kun muu maailma vain kaatuu päälle, on hyvä palata yksinkertaisten asioiden äärelle. Oma ajatusmaailmani ja Zeniläisyyteni nojautuu buddhalaiseen tapaan tietoon kärsimyksestä ja sen lakkaamisesta. Jos on uskontoa koulussa lukenut, niin on varmasti kuullut buddhalaisuuden neljä jaloa totuutta (vaikka niitä ei enää muistaisikaan). Luettelen omat neljä jaloa totuuttani, jotka on aavistuksen omalla tavalla tulkittu:
I. Elämään sisältyy epätäydellisyyttä ja kärsimystä
II. Epätäydellisyys ja kärsimys johtuu halusta, vihasta ja tietämättömyydestä
III. Epätäydellisyys ja kärsimys loppuu, kun turhasta halusta, vihasta ja tietämättömyydestä luopuu
IV. Kärsimyksen loppuun johtaa jalo kahdeksanosainen polku
Näiden asioiden omaksuminen vaikuttaisi alkuun itseasiassa harvinaisen yksinkertaiselta. Jos ei halua mitään, niin ei voi ikinä pettyä. Jos kukaan ei ikinä vihaa, ei ihmiset satuta toisiaan. Jos koko maailma olisi tietoinen, ei kukaan puhuisi. Kaikki olisivat omissa oloissaan, haluttomina robotteina.
Eihän se näinkään saa mennä. Tylsä olisi maailma, jossa hymyilevät Buddhat istuisivat kirsikkapuiden alla miettien kaikkea ja ei mitään. Kyllä ihmisestä pitää löytyä myös halua ja tahtoa. Tahtoa rakastaa, tulla viisaammaksi ja ymmärtäväksi. Näitä haluja pidän niin sanotusti hyvinä haluina. Niiden tarkoitusperä on hyvä ja siksi ne ovat tavoiteltavia. Sen sijaan vallan, rahan ja kunnian tavoittelu ei ole hyväksi. Niiden saavuttaminen vaatii liian usein valehtelua, kieroilua ja manipulointia. Jotta joku voi saada enemmän valtaa, rahaa ja kunniaa, on se kaikki joltain toiselta pois. Kaikki eivät voi olla rikkaita ja tunnettuja. Koska jos kaikki olisivat, niin silloinhan kukaan ei olisi.
Vaan jos kaikki olisivat viisaita, rakastavia ja ymmärtäväisiä, olisiko se keneltäkään pois? Pitäisikö jonkun olla vihamielinen siksi, että toinen rakastaa? Jotta joku toinen voi olla viisas, täytyykö toisten olla tyhmiä? Kenties, mutta millä määrittelet viisauden? Sekö on viisain, joka osaa piin desimaalin pisimmälle? Vaiko se, jolla on vastaus elämän tarkoitukseen? Totuus on, että viisainta ei ole, eikä tule koskaan olemaankaan. Voimme vain olla tietoisia asioista. Ja kun yksi on tietoinen jostain, se ei tarkoita, etteikö muutkin voisi tulla siitä tietoisiksi. Ja taaskaan kukaan ei menetä mitään.
Tätä tarkoitan hyvillä ja pahoilla haluilla. Päivittäisissä tekemisissä on hyvä miettiä, onko sillä hetkellä vallitseva halu hyvä vai paha. Paha johtaa aina siihen, että joku toinen menettää tai loukkaantuu. Hyvän halun toteutuessa kukaan ei menetä, eikä ketään satu. On hyväksi etsiä tietoa, rakkautta ja rauhaa. Hyviä haluja voisi verrata joukkoon kynttilöitä. Kun yksi kynttilöistä syttyy, niin se voi sytyttää myös kaikki muut menettämättä itse mitään. Olkaa tekin kynttilöitä!
Mielenrauhaa, ystäväiseni. Love, MH.
tiistai 23. lokakuuta 2012
Ensivaikutelman perusteella psykopaatti
Tunteet on jännä juttu. Erityisesti suomalaisten. Tämä meidän kansahan ei ole tunnettu mistään avoimuudesta, pikemminkin päinvastoin. Joskus tuntuu, että tähän maahan on kokoontuneet kaikki maailman introvertit. Tätähän ei tietenkään saa pitää huonona asiana. Loppujen lopuksi tämä meidän "tunteeton ja kylmä" kansamme on yksi maailman parhaiten menestyvistä, kun pelkkiä totuuksia katsellaan. Ei olla missään velkakriiseissä ynnä muissa trendikkäissä kaaostiloissa, toisin kuin eteläisemmän Euroopan maat. Politiikka ei itseäni nappaa, joten eipä tuosta sen enempää, kun ei ole rahkeita siitä kirjoittaa.
Itse tunnustaudun todella vaikeaksi tapaukseksi, mitä tulee tunnetilojen ilmaisuihin. Kun tapaan uusia ihmisiä, kuulen jälkeen päin aika poikkeuksetta, että olinpa minä kylmä ja outo. Se on osa minua, enkä sille voi mitään. En minä tarkoituksella ole ketään kohtaan "tunteettoman" oloinen. Olen aina ollut vähän sellainen, että mun pitää tutustua henkilöön aika hyvin ja kerätä hänestä tarpeeksi tietoa, ennen kuin heittäydyn tuttavalliseksi. Haluan aina puhua asioista, jotka ovat meidän molempien mielestä kiinnostavia. Hauskaa sikäli, sillä itse kyllä pystyn kuuntelemaan mielenkiinnolla puhetta lähes mistä tahansa.
En edes muista, että milloin olisin suuttunut toiselle ihmiselle. Ehkä joskus viisi vuotta sitten? Tätäkin ominaisuutta minussa usein ihmetellään. Syytän itse tästä tyyneydestä vanhempiani ja buddhalaisuutta. Tajusin vain jossain vaiheessa, että suuttuminen ja riita ei ole itselläni ikinä edistänyt omaa tilannettani, pikemminkin päinvastoin. Myöhemmin tulee huono mieli. Äidilläni on aina ollut vähän lyhyt sytytyslanka. Aikoinaan, kun kodissa ei ollut siistiä, niin aikamoinen verbaalinen ilotulitushan siitä syntyi. Sen jälkeen imurista kuristusotteella kiinni ja raivosiivoamaan. Kaikille muille tuli huonot fiilikset. Isäni tyyli oli erilainen; hän tuli rauhallisesti sanomaan, että tänään voitaisiin vaikka siivota, tehkää mieleisenne työnjako. Ketään ei haukuttu. talo tuli siistiksi eikä kenellekkään tullut huono fiilis. Tähän tapaan oli aika helppo nuorempana samaistua.
En myöskään muista, milloin joku perheenjäsenistäni olisi sanonut rakastavansa minua. Näin sanottuna se tietysti kuulostaa ihan hirveältä, mutta en sitten tiedä, onko tämä ihan yleistäkin? Ei se minua tietenkään ole ikinä edes haitannut, sillä heidän tekojensa perusteella tiedän olevani rakastettu. Sen vain tuntee. Tämä tietysti on johtanut siihen, että itse en ole varmaan ikinä sanonut sanoja "rakastan sinua" kenellekkään. Freudilla olisi varmasti asiaa.
Sitä paitsi "rakkaus" on ruma sana, niin kuin Ismo Alanko meille siitä laulaa. Tilanne voisi olla hyvin erilainen, jos käytössä olisi vaikka englannista tuttu "love". Niin paljon helpompi sanoa. Rakkaus r-kirjaimineen, tuplakonsonantteineen ja särähtävän s-kirjaimen kanssa on todella voimakas sana. Vertaa mielessäsi, kumman sanoisit mielummin; "I love you" vai "Minä rakastan sinua"? Ehkä olen taas tämän asian kanssa vain ihmeellinen itseni.
Miksi sitten edes kerron tästä? Ehkä yritän levittää sanomaa, että älkää tuomitko niitä etäisiä ja kylmän oloisia kavereita heti epäsosiaalisiksi ja tylsiksi. He saattavat vain olla varautuneita uusien ihmisten suhteen ja heillä on varmasti siihen syynsä. Jos joku uusi tuttavuus vaikuttaa aluksi tylsältä, niin kutsu hänet uudestaan juhliin, kahville tai muuten vain ulos. Joka kerta hänestä löytyy uusia piirteitä. Nämä kaverit nimittäin ovat usein niitä, jotka lähtevät kanssasi vaikka neljältä yöllä ulos kävelemään, jos sinulla on tärkeää kerrottavaa. He edustavat teoillaan, eivät puheillaan.
Koska loppujen lopuksi teothan määrittelevät, millaisia olemme ihmisinä. Joukossamme liikkuu uskomaton määrä narsistisia ihmisiä, jotka sanovat mitä tahansa hyötyäkseen jotenkin sinusta. Kun sitten joskus pyydät heitä tekemään jotain, katoavat he savuna ilmaan. Itse olen semmoinen, joka kyllä lähtee olkapääksi, jos kaverilla on vaikeaa. Jos tämä sama kaveri kuitenkin tuntuu yhä useammin ja useammin tarvitsevan apua, niin silloin ihan tarkoituksella en välttämättä lähdekkään kuuntelevaksi korvaksi. Kuulostaa ehkä hirveältä, mutta minusta se on oikea tapa. Pelkään nimittäin, että lopulta kaverini tulee liian riippuvaiseksi läsnäolostani, eikä kykene enää itse ratkaisemaan helpoimpiakaan ongelmia. Olen tästä saanut usein lokaa niskaani tilanteen ollessa ns. "päällä", mutta kun savu on laskeutunut, on tekoni katsottu viisaaksi.
Lopuksi voisin vaikka mainita esimerkin siitä, mitä tarkoitan, kun sanon olevani "kylmän ja tunteettoman" oloinen aluksi (onpa kerran sanottu psykopaatiksikin. En kyllä voi syyttää tästä, joskus olen samaa epäillyt itsekin). Mutta anyway, kun minä ensimmäistä kertaa astuin työelämään, niin sain itse tajuta tämän. Kun minut päivästä toiseen laitettiin samaan huoneeseen samojen ihmisten kanssa. Vuosi kului, ja nyt on alkanut kuulua työkavereilta palautetta, että aluksi vaikutin todella hiljaiselta ja kummalliselta. Työkaverit keskenään olivat ajatelleet, että tuleekohan tuosta ikinä mitään. Tein kuitenkin jatkuvasti hommani täysillä, jäin tarvittaessa ylitöihin ja paikkasin muiden sairastumisia/"muita menoja". Vähitellen aloin saamaan yhä enemmän tietoa työkavereistani ja koin, että nyt pystyn itsekin jo osallistumaan keskusteluihin ja läpän heittoon. Nykyään uskaltaisin sanoa, että olen yksi pidetyimmistä henkilöistä työpaikallamme. Asiaan voi tietenkin vaikuttaa se fakta, että olen ainoa mies..
Hyi kun tuli sekava teksti. Toivottavasti siitä saa jotain selvää, sillä nyt se on peace out. Rakastakaa hiljaisiakin ihmisiä.
Itse tunnustaudun todella vaikeaksi tapaukseksi, mitä tulee tunnetilojen ilmaisuihin. Kun tapaan uusia ihmisiä, kuulen jälkeen päin aika poikkeuksetta, että olinpa minä kylmä ja outo. Se on osa minua, enkä sille voi mitään. En minä tarkoituksella ole ketään kohtaan "tunteettoman" oloinen. Olen aina ollut vähän sellainen, että mun pitää tutustua henkilöön aika hyvin ja kerätä hänestä tarpeeksi tietoa, ennen kuin heittäydyn tuttavalliseksi. Haluan aina puhua asioista, jotka ovat meidän molempien mielestä kiinnostavia. Hauskaa sikäli, sillä itse kyllä pystyn kuuntelemaan mielenkiinnolla puhetta lähes mistä tahansa.
En edes muista, että milloin olisin suuttunut toiselle ihmiselle. Ehkä joskus viisi vuotta sitten? Tätäkin ominaisuutta minussa usein ihmetellään. Syytän itse tästä tyyneydestä vanhempiani ja buddhalaisuutta. Tajusin vain jossain vaiheessa, että suuttuminen ja riita ei ole itselläni ikinä edistänyt omaa tilannettani, pikemminkin päinvastoin. Myöhemmin tulee huono mieli. Äidilläni on aina ollut vähän lyhyt sytytyslanka. Aikoinaan, kun kodissa ei ollut siistiä, niin aikamoinen verbaalinen ilotulitushan siitä syntyi. Sen jälkeen imurista kuristusotteella kiinni ja raivosiivoamaan. Kaikille muille tuli huonot fiilikset. Isäni tyyli oli erilainen; hän tuli rauhallisesti sanomaan, että tänään voitaisiin vaikka siivota, tehkää mieleisenne työnjako. Ketään ei haukuttu. talo tuli siistiksi eikä kenellekkään tullut huono fiilis. Tähän tapaan oli aika helppo nuorempana samaistua.
En myöskään muista, milloin joku perheenjäsenistäni olisi sanonut rakastavansa minua. Näin sanottuna se tietysti kuulostaa ihan hirveältä, mutta en sitten tiedä, onko tämä ihan yleistäkin? Ei se minua tietenkään ole ikinä edes haitannut, sillä heidän tekojensa perusteella tiedän olevani rakastettu. Sen vain tuntee. Tämä tietysti on johtanut siihen, että itse en ole varmaan ikinä sanonut sanoja "rakastan sinua" kenellekkään. Freudilla olisi varmasti asiaa.
Sitä paitsi "rakkaus" on ruma sana, niin kuin Ismo Alanko meille siitä laulaa. Tilanne voisi olla hyvin erilainen, jos käytössä olisi vaikka englannista tuttu "love". Niin paljon helpompi sanoa. Rakkaus r-kirjaimineen, tuplakonsonantteineen ja särähtävän s-kirjaimen kanssa on todella voimakas sana. Vertaa mielessäsi, kumman sanoisit mielummin; "I love you" vai "Minä rakastan sinua"? Ehkä olen taas tämän asian kanssa vain ihmeellinen itseni.
Miksi sitten edes kerron tästä? Ehkä yritän levittää sanomaa, että älkää tuomitko niitä etäisiä ja kylmän oloisia kavereita heti epäsosiaalisiksi ja tylsiksi. He saattavat vain olla varautuneita uusien ihmisten suhteen ja heillä on varmasti siihen syynsä. Jos joku uusi tuttavuus vaikuttaa aluksi tylsältä, niin kutsu hänet uudestaan juhliin, kahville tai muuten vain ulos. Joka kerta hänestä löytyy uusia piirteitä. Nämä kaverit nimittäin ovat usein niitä, jotka lähtevät kanssasi vaikka neljältä yöllä ulos kävelemään, jos sinulla on tärkeää kerrottavaa. He edustavat teoillaan, eivät puheillaan.
Koska loppujen lopuksi teothan määrittelevät, millaisia olemme ihmisinä. Joukossamme liikkuu uskomaton määrä narsistisia ihmisiä, jotka sanovat mitä tahansa hyötyäkseen jotenkin sinusta. Kun sitten joskus pyydät heitä tekemään jotain, katoavat he savuna ilmaan. Itse olen semmoinen, joka kyllä lähtee olkapääksi, jos kaverilla on vaikeaa. Jos tämä sama kaveri kuitenkin tuntuu yhä useammin ja useammin tarvitsevan apua, niin silloin ihan tarkoituksella en välttämättä lähdekkään kuuntelevaksi korvaksi. Kuulostaa ehkä hirveältä, mutta minusta se on oikea tapa. Pelkään nimittäin, että lopulta kaverini tulee liian riippuvaiseksi läsnäolostani, eikä kykene enää itse ratkaisemaan helpoimpiakaan ongelmia. Olen tästä saanut usein lokaa niskaani tilanteen ollessa ns. "päällä", mutta kun savu on laskeutunut, on tekoni katsottu viisaaksi.
Lopuksi voisin vaikka mainita esimerkin siitä, mitä tarkoitan, kun sanon olevani "kylmän ja tunteettoman" oloinen aluksi (onpa kerran sanottu psykopaatiksikin. En kyllä voi syyttää tästä, joskus olen samaa epäillyt itsekin). Mutta anyway, kun minä ensimmäistä kertaa astuin työelämään, niin sain itse tajuta tämän. Kun minut päivästä toiseen laitettiin samaan huoneeseen samojen ihmisten kanssa. Vuosi kului, ja nyt on alkanut kuulua työkavereilta palautetta, että aluksi vaikutin todella hiljaiselta ja kummalliselta. Työkaverit keskenään olivat ajatelleet, että tuleekohan tuosta ikinä mitään. Tein kuitenkin jatkuvasti hommani täysillä, jäin tarvittaessa ylitöihin ja paikkasin muiden sairastumisia/"muita menoja". Vähitellen aloin saamaan yhä enemmän tietoa työkavereistani ja koin, että nyt pystyn itsekin jo osallistumaan keskusteluihin ja läpän heittoon. Nykyään uskaltaisin sanoa, että olen yksi pidetyimmistä henkilöistä työpaikallamme. Asiaan voi tietenkin vaikuttaa se fakta, että olen ainoa mies..
Hyi kun tuli sekava teksti. Toivottavasti siitä saa jotain selvää, sillä nyt se on peace out. Rakastakaa hiljaisiakin ihmisiä.
maanantai 22. lokakuuta 2012
Tarina täydellisestä illasta
Tämä tapahtui alkukesällä.
(Nyt kaksimielisyys pois) Saavuttiin lopulta päämäärään ja päästiin nopeasti itse asiaan. Kutsutaan sitä vaikka voileivänn syömiseksi (ks. How I met your mother; http://bit.ly/eyHAmV (löytyi vain saksankielinen versio, pahoittelen!)). Alettiin sitten siinä juttelemaan niitä näitä elämästä. Keskustelu kävi yhä syvällisemmäski (ja vannon, että se ei johtunut voileivästä). Yhtäkkiä tajusin, että ei hitto, tämä ihminenhän ajattelee ihan kuin minä. Niin paljon yhteisiä kauniita ajatuksia. Uskon ja toivon, että monet teistä tietää sen fiiliksen, kun keskustellessa löytyy semmoinen flow-tila. Asioita käytiin läpi laidasta laitaan ja aina löytyi yhteinen sävel. Ajan kulua ei edes huomannut (saattoi johtua voileivästä). Jossain vaiheessa kävi myös ilmi, että tällä tytöllä oli poikaystävä, joten en edes ajatellut mitään sen enempää tästä tulevan.
Lähdettiin sitten lopulta keskellä yötä ulkoiluttamaan tämän tytön kahta koiraa. Muistan niitten nimet edelleen, mutta enpäs mainitse (toinen oli eräs antiikin Kreikan Jumalista). Käveltiin pienen lähimetsän lävitse ja tultiin pienellä kalliolle. Nautittiin siinä vielä toiset voileivät ja jatkettiin ihmeellisiä keskusteluja. Välillä tuntui, että ihan kuin yksi ja sama ihminen olisi puhunut, niin samankaltaisia ajatuksemme olivat. Ja nimenomaan elämän suurten kysymysten äärellä konsensus oli mahtavimmillaan. Sää oli luonnollisesti täydellinen; lämmin ja selkeä, ainoana valonlähteenä kuu ja tähdet.
Lopulta aika tuli täyteen ja tyttö sanoi, että näyttäisi minulle, missä on bussipysäkki, josta pääsen kotiin. Kävelimme sinne ja bussi tuli aivan liian pian. Todettiin toisillemme, että tämä oli aivan mahtava ilta ja että oltiin ihania ihmisiä. Halattiin lopuksi ja sitten nousin bussiin. Yötaksaan riitti juuri ja juuri rahat. Paikalleni kun menin istumaan, niin tajusin, etten tiennyt tuon tytön nimeä tai puhelinnumeroa, enkä enää tiennyt tarkalleen, että missä hän asui.
Nykyään, mitä enemmän tuota käsittämätöntä tapahtumasarjaa ajattelen, sitä täydellisemmältä kaikki tuntuu. Mikään tuleva riita tai tapahtuma ei voi pilata tuota muistoa. En juuri usko kohtaloon, mutta jotenkin silti tuntuu, että meidän oli tarkoitus tavata vain kerran. Ei siinä, jos ikinä törmäämme vielä toisiimme, olen enemmän kuin onnellinen. Jos tutustumme paremmin, olen onnellisin. Olen usein palanut halusta palata tuolle kalliolle istumaan ja kelaamaan tapahtunutta taas uudelleen pieni toive takaraivossa siitä, että tuo ihminen sattuisi juuri samaan aikaan paikalle. Tuon kallion sijainnin muistan jostain syystä edelleen.
Joskus olen auttamaton romantikko. Olkaa tekin. Kokekaa täydellisiä iltoja. Eläkää ne täysillä ja muistakaa niitä lämmöllä. Haikein terveisin, MH.
PS. Kumarran syvään kaikille, jotka jaksoivat lukea. Olen aina ollut huono tiivistämään.
Alkuperäinen suunnitelmani oli mennä erään ystäväni kanssa katsomaan jonkun hänen kaverinsa bändin keikkaa johonkin suhteellisen pieneen baariin. Olin "valmistautumassa" iltaan erään toisen kaverini luona, jossa nautimme erästä tiettyä ohraista suomalaisten suosikkijuomaa. Ei missään juhlimismielessä, vaan lähinnä ajankuluksi.
Kerrottakoot sen verran, että tämä ystäväni, kenen kanssa olin keikalle menossa, on naispuolinen ja olin hänestä tuohon aikaan varsin kiinnostunut. Sitä en tiennyt, oliko hän minusta kiinnostunut muussa, kuin kaverimielessä. No anyway, lopulta aika koitti ja lähdin bussilla kohti tuota pahaista kapakkaa. En ollut siellä päin ikinä käynyt, joten ympäristö oli täysin tuntematonta ja hieman jännitti, että muistanko ohjeet perille asti. Liian pitkältä tuntuneen matkan jälkeen löysin kuin löysinkin perille. Olin ihan liikaa etuajassa, mutta kun ei muutakaan tekemistä ollut, niin astelin tuohon pubiin ja tilasin oluen. Ilokseni sain huomata, että siellä oli pikkulauantai-hinnat.
Sinä iltana pubissa soitettaisiin kolme keikkaa, joista se, jota tulin katsomaan, soitettiin tietysti viimeisenä. Ensimmäinen bändi aloitteli aika nopeasti sen jälkeen, kun olin yksikseni baarijakkaralle istuutunut. Ihmisiä ei ruuhkaksi asti tässä vaiheessa ollut ja kaikki oleskelivat lähinnä omissa seurueissaan. Bändi ei tuntunut ketään kiinnostavan. Itse jaksoin heihin hetken aikaan kiinnittää huomioni, mutta soundi oli sen verran kavereilla hakusessa, ettei sitä pidemmän päälle pystynyt seuraamaan. Huomioni lipsui jatkuvasti siihen, mitä tulevasta illasta tulee. Odotin sitä hetkeä, kun tuo eräs ystäväni astelisi ovista sisään. Olut ei tuntunut nousevan ollenkaan päähän, johtuiko se sitten jännityksestä, kuka tietää.
Ensimmäinen bändi lopetti kaikkien onneksi aika nopeasti. Ystävästäni ei kuulunut vieläkään mitään ja aloin hieman tylsistyä. Loin uuden tarkastelukierroksen baarin muihin ihmisolioihin. Edelleen kaikki olivat omissa seurueissaan, eikä yksinäisiä sieluja itseni lisäksi ollut. En halua tunkeilla muiden seurueisiin, joten tyydyin kohtalooni ja tilasin uuden oluen. Minua alkoi hermostuttaa, saapuisiko ystäväni ollenkaan.
Toinen bändi aloitti ja lopetti yhtä nopeasti. Pelasin itse kyseisen lukaalin rahapeliautomaatteja paremman aktiviteetin puutteessa. Ei vieläkään tietoa ystävästäni. Tässä vaiheessa minut valtasi jo epätoivon tunne. Olin varma, ettei hän saapuisi. Olo oli pettynt ja surullinen, olinhan itse kuitenkin jättänyt toisen kaverini yksikseen kotiinsa. Teki mieli lähteä kävelemään koko baarista, mutta kun olin kerta niin pitkän matkan sinne taivaltanut, niin venytin hermojani ja jäin. Baari oli jo tuossa vaiheessa kerännyt hyvän määrän ihmisiä paikalle. Tunnelma oli jo huomattavasti vapaamielisempi, mutta en itse jaksanut masennuksiltani luoda kontaktia muihin. Kun kolikot loppuivat, niin menin yksikseni pöytään istumaan ja miettimään, että mikä meni vikaan.
Juuri, kun kolmas bändi (the bändi, jota oli tultu katsomaan) alkoi soittaa, tuli joku yllättäen nykäisemään minua hihasta. Sekunnin murto-osaksi sydämeni hyppäsi kurkkuun ja käännyin katsomaan. Hän ei ollut ystäväni. Pettymys valtasi minut. Tervehdin tätä tyttöä kuitenkin ja esittelin itseni. Hän ihmetteli, miksi istuin yksin ja pyysi minut omaan pöytäänsä. Suostuin pyyntöön. Hänen pöydässään istui meidän lisäksi joku nuori mies. Ajattelin hänen olevan tytön poikaystävä, joka loi päähäni erittäin hämmentyneen tilan. Tästä huolimatta kerroin sitten heille, miksi yksinäni istuin ja minkälaiset fiilikset itsellä oli. Tämä tyttö oli erittäin empaattinen ja ymmärtäväinen, joka oikeastaan nosti omaa fiilistä ihan mukavasti. Pöydässä ollut jätkä näytti vähintäänkin poissaolevalta ja etäiseltä. Arvelin hänen olleen vain lujassa humalatilassa.
Keskustellessamme en huomannutkaan, että bändi oli lopettanut. Loin viimeisen epätoivoisen katselukierroksen ihmisiin, mutta en ystävääni löytänyt. Tyttö kysyi, että mennäänkö röökille. Vastasin, etten tupakkaa polta (smoothia...). Lisäsin nopeasti kuitenkin, että jos hän sattuisi olemaan jonkun toisen luonnontuotteen nautiskelija, niin sitä voisi poltellakkin. Vastoin kaikkia todennäköisyyksiä hän vastasi olevansa lähes suurkuluttaja. Hän kertoi, että hänellä on kotonaan tavaraa yli omien tarpeiden. Eipä minua tarvinnut sen enempää suostutella, joten lähdettiin heille päin.
Tyttö oli tullut paikanpäälle polkupyörällä. Enpä meinannut uskoa korviani, kun hän sanoi, että hyppäähän tarakalle. Tarjouduin itse ajamaan, mutta eipä kuulemma käynyt. Nousin siis tarakalle ja (ajoittain kivulias) matka alkoi. Kysyin, että kuka se kolmas kaveri pöydässämme oli. Tytöllä ei ollut aavistustakaan, hän vain sattui istumaan samassa pöydässä. Todettiin yhteisymmärryksessä, että siinäpä vasta oli häiritsevä miekkonen, jolla oli kyseenalaiset motiivit.
Lähdettiin sitten lopulta keskellä yötä ulkoiluttamaan tämän tytön kahta koiraa. Muistan niitten nimet edelleen, mutta enpäs mainitse (toinen oli eräs antiikin Kreikan Jumalista). Käveltiin pienen lähimetsän lävitse ja tultiin pienellä kalliolle. Nautittiin siinä vielä toiset voileivät ja jatkettiin ihmeellisiä keskusteluja. Välillä tuntui, että ihan kuin yksi ja sama ihminen olisi puhunut, niin samankaltaisia ajatuksemme olivat. Ja nimenomaan elämän suurten kysymysten äärellä konsensus oli mahtavimmillaan. Sää oli luonnollisesti täydellinen; lämmin ja selkeä, ainoana valonlähteenä kuu ja tähdet.
Lopulta aika tuli täyteen ja tyttö sanoi, että näyttäisi minulle, missä on bussipysäkki, josta pääsen kotiin. Kävelimme sinne ja bussi tuli aivan liian pian. Todettiin toisillemme, että tämä oli aivan mahtava ilta ja että oltiin ihania ihmisiä. Halattiin lopuksi ja sitten nousin bussiin. Yötaksaan riitti juuri ja juuri rahat. Paikalleni kun menin istumaan, niin tajusin, etten tiennyt tuon tytön nimeä tai puhelinnumeroa, enkä enää tiennyt tarkalleen, että missä hän asui.
Nykyään, mitä enemmän tuota käsittämätöntä tapahtumasarjaa ajattelen, sitä täydellisemmältä kaikki tuntuu. Mikään tuleva riita tai tapahtuma ei voi pilata tuota muistoa. En juuri usko kohtaloon, mutta jotenkin silti tuntuu, että meidän oli tarkoitus tavata vain kerran. Ei siinä, jos ikinä törmäämme vielä toisiimme, olen enemmän kuin onnellinen. Jos tutustumme paremmin, olen onnellisin. Olen usein palanut halusta palata tuolle kalliolle istumaan ja kelaamaan tapahtunutta taas uudelleen pieni toive takaraivossa siitä, että tuo ihminen sattuisi juuri samaan aikaan paikalle. Tuon kallion sijainnin muistan jostain syystä edelleen.
Joskus olen auttamaton romantikko. Olkaa tekin. Kokekaa täydellisiä iltoja. Eläkää ne täysillä ja muistakaa niitä lämmöllä. Haikein terveisin, MH.
PS. Kumarran syvään kaikille, jotka jaksoivat lukea. Olen aina ollut huono tiivistämään.
sunnuntai 21. lokakuuta 2012
Erilaistuminen
Satunnaista ajatusvirtaa tällä kertaa.
Minua on aina kiehtonut ihmisten persoonallisuus ja miksi he ovat tulleet semmoisiksi, kuin ovat. Jokainenhan on individuaali, eikä kahta samanlaista toistaiseksi ole. Usein samanlaisista olosuhteista saapuvat ovat enemmän "samoilla aaltopituuksilla" toistensa kanssa ja tulevat siksi keskenään toimeen. He muodostavat sitten erilaisia ihmisryhmiä, jotka edustavat itseään varsinkin nuoressa iässä suht näyttävästi. Emotytöt, hevarit, hipsterit jne. Ja tosiaan, johonkin tämmöiseen tiettyyn ihmisryhmään ajautuminen usein vaatii jonkin tragedian elämässä. Vanhempien eron, läheisen kuolema, onnettomuus.. Eihän tämä tietenkään kaikkia koske ja puhun ainoastaan omasta kokemuksesta.
Itselläni tämän "erilaistumisprosessin" aloitti, kuten joskus todettua, lyhyt visiittini intissä. "Valaistumisen" koin eräällä oppitunnilla, kun eräs nimeltämainitsematon kapteeni kysyi, että minkä takia me oikein intissä ollaan. Kuuntelin tarkasti muiden alokkaiden vastauksia, jotka olivat luokkaa "isänmaan puolesta", "opitaan sotimaan", "opetellaan kuria ja yhdessätoimintaa". Kapteeni pudisteli päätään jokaiselle vastaukselle. Kun luokalta lopulta loppuivat vastaukset kesken, totesi kapteeni: "Me opettelemme täällä tappamaan toisen ihmisen". Se hetki oli, kuin olisi salama iskenyt suoraan päälakeen. Olin mennyt inttiin vähän hälläväliä-asenteella muutenkin, enkä todellakaan tullut tuota ajatelleeksi aiemmin. Mutta niinhän se on, niin järkyttävältä kuin se ehkä kuulostaakin. Armeijan ainoa päätarkoitus on opettaa sinulle, miten tositilanteessa tappaa toinen individuaali persoonallisuus. Sen takia, että muutamalla maan päämiehellä menee ajatukset ristiin. Rahan takia. Luonnonvarojen takia. Sairasta.
Ilmoitin seuraavana päivänä, että kävelen tämän viikon aikana noista pääporteista ulos, enkä enää palaa. Vaikeuksien välttämiseksi päätin suosiolla jättää siviilipalvelushakemuksen komppanian päällikölle. Eipä mennyt päivääkään, kun tuli kutsu ensimmäiseen haastatteluun samaisen komppanian päällikön luokse. Hän yritti yllätyksekseni kaikin keinoin saada minua jäämään. Kun sanoin, että minun tarkoitukseni ei ole tappaa toista ihmistä, vaan auttaa häntä, veti herra päällikkö mielenkiintoisen kortin pöytään. Hän kysyi, että entäs sitten, kun joku koodinimi "nistimurhaaja" hyökkää tulevan perheeni/muun läheiseni kimppuun. Aionko silloinkin vain katsoa vierestä?
Hämmennyin hetkeksi, sillä ensinnäkin kysymys oli yllättävä, enkä siihen ollut varautunut. Toisekseen, kun hetken ajatusta prosessoin, tajusin sen absurdiuden. Tämän herran mielestä siis ainoat mahdollisuudet tilanteessa on joko katsoa vierestä, tai sitten tappaa. Vastasinkin, että luultavasti yrittäisin tehdä hyökkääjän jotenkin tilapäisesti liikuntakyvyttömäksi parhaaksi katsomallani tavalla. Päällikkö vastasi: "No leikitään nyt kuitenkin, että voit vain joko tappaa, tai katsoa". Tässä vaiheessa olin jo ehtinyt miettiä asian pitemmälle, joten vastasin, että siinä tapauksessa tappaisin, mutta en tekisi sitä isänmaan, presidentin tai minkään jumalan vuoksi, vaan läheiseni vuoksi. Päällikkö hiljeni, ja turhan pitkän hiljaisuuden jälkeen totesi (jälleen suureksi yllätyksekseni): "Sä olet fiksu jätkä. Mieti nyt silti vielä kerran". Lupasin miettiä ja poistuin taakse vasemmalla jalalla. Olin kuitenkin päätökseni tehnyt.
Eipä siinä sitten mennyt aikaakaan, kun olin jo matkalla kotiin muuttuneena ihmisenä. En oikein vieläkään tarkalleen tiedä, mikä minussa muuttui. Jotenkin vain tuntui, että ajatus oli vapautunut. Muiden tuomitsevilla katseilla ja mielipiteillä ei ollut enää merkitystä. Ensimmäistä kertaa tiesin tekeväni jotain täysin omasta tahdostani. Tuosta hetkestä alkanut varmuus omista päätöksistä jatkuu yhä, enkä usko sen enää loppuvan.
Itselläni siis erilaistumiseen ei liity minkäänlaista järkyttävää emotionaalista tragediaa, vaan ennemminkin pienehkö "valaistuminen".
En muuten tosiaan tiedä, mikä tämän tekstin tarkoitus oli. Olen julmetun väsynyt (5h unta viimeisen kolmen vuorokauden sisään), jolloin ajatuksenvirta on vähintäänkin hämärä. Jotenkin nyt kuitenkin tuntui hauskalta skriivailla tästä inttikokemuksesta.
Rakastakaa läheisiänne, sillä se on adios taas vähäksi aikaa!
Minua on aina kiehtonut ihmisten persoonallisuus ja miksi he ovat tulleet semmoisiksi, kuin ovat. Jokainenhan on individuaali, eikä kahta samanlaista toistaiseksi ole. Usein samanlaisista olosuhteista saapuvat ovat enemmän "samoilla aaltopituuksilla" toistensa kanssa ja tulevat siksi keskenään toimeen. He muodostavat sitten erilaisia ihmisryhmiä, jotka edustavat itseään varsinkin nuoressa iässä suht näyttävästi. Emotytöt, hevarit, hipsterit jne. Ja tosiaan, johonkin tämmöiseen tiettyyn ihmisryhmään ajautuminen usein vaatii jonkin tragedian elämässä. Vanhempien eron, läheisen kuolema, onnettomuus.. Eihän tämä tietenkään kaikkia koske ja puhun ainoastaan omasta kokemuksesta.
Itselläni tämän "erilaistumisprosessin" aloitti, kuten joskus todettua, lyhyt visiittini intissä. "Valaistumisen" koin eräällä oppitunnilla, kun eräs nimeltämainitsematon kapteeni kysyi, että minkä takia me oikein intissä ollaan. Kuuntelin tarkasti muiden alokkaiden vastauksia, jotka olivat luokkaa "isänmaan puolesta", "opitaan sotimaan", "opetellaan kuria ja yhdessätoimintaa". Kapteeni pudisteli päätään jokaiselle vastaukselle. Kun luokalta lopulta loppuivat vastaukset kesken, totesi kapteeni: "Me opettelemme täällä tappamaan toisen ihmisen". Se hetki oli, kuin olisi salama iskenyt suoraan päälakeen. Olin mennyt inttiin vähän hälläväliä-asenteella muutenkin, enkä todellakaan tullut tuota ajatelleeksi aiemmin. Mutta niinhän se on, niin järkyttävältä kuin se ehkä kuulostaakin. Armeijan ainoa päätarkoitus on opettaa sinulle, miten tositilanteessa tappaa toinen individuaali persoonallisuus. Sen takia, että muutamalla maan päämiehellä menee ajatukset ristiin. Rahan takia. Luonnonvarojen takia. Sairasta.
Ilmoitin seuraavana päivänä, että kävelen tämän viikon aikana noista pääporteista ulos, enkä enää palaa. Vaikeuksien välttämiseksi päätin suosiolla jättää siviilipalvelushakemuksen komppanian päällikölle. Eipä mennyt päivääkään, kun tuli kutsu ensimmäiseen haastatteluun samaisen komppanian päällikön luokse. Hän yritti yllätyksekseni kaikin keinoin saada minua jäämään. Kun sanoin, että minun tarkoitukseni ei ole tappaa toista ihmistä, vaan auttaa häntä, veti herra päällikkö mielenkiintoisen kortin pöytään. Hän kysyi, että entäs sitten, kun joku koodinimi "nistimurhaaja" hyökkää tulevan perheeni/muun läheiseni kimppuun. Aionko silloinkin vain katsoa vierestä?
Hämmennyin hetkeksi, sillä ensinnäkin kysymys oli yllättävä, enkä siihen ollut varautunut. Toisekseen, kun hetken ajatusta prosessoin, tajusin sen absurdiuden. Tämän herran mielestä siis ainoat mahdollisuudet tilanteessa on joko katsoa vierestä, tai sitten tappaa. Vastasinkin, että luultavasti yrittäisin tehdä hyökkääjän jotenkin tilapäisesti liikuntakyvyttömäksi parhaaksi katsomallani tavalla. Päällikkö vastasi: "No leikitään nyt kuitenkin, että voit vain joko tappaa, tai katsoa". Tässä vaiheessa olin jo ehtinyt miettiä asian pitemmälle, joten vastasin, että siinä tapauksessa tappaisin, mutta en tekisi sitä isänmaan, presidentin tai minkään jumalan vuoksi, vaan läheiseni vuoksi. Päällikkö hiljeni, ja turhan pitkän hiljaisuuden jälkeen totesi (jälleen suureksi yllätyksekseni): "Sä olet fiksu jätkä. Mieti nyt silti vielä kerran". Lupasin miettiä ja poistuin taakse vasemmalla jalalla. Olin kuitenkin päätökseni tehnyt.
Eipä siinä sitten mennyt aikaakaan, kun olin jo matkalla kotiin muuttuneena ihmisenä. En oikein vieläkään tarkalleen tiedä, mikä minussa muuttui. Jotenkin vain tuntui, että ajatus oli vapautunut. Muiden tuomitsevilla katseilla ja mielipiteillä ei ollut enää merkitystä. Ensimmäistä kertaa tiesin tekeväni jotain täysin omasta tahdostani. Tuosta hetkestä alkanut varmuus omista päätöksistä jatkuu yhä, enkä usko sen enää loppuvan.
Itselläni siis erilaistumiseen ei liity minkäänlaista järkyttävää emotionaalista tragediaa, vaan ennemminkin pienehkö "valaistuminen".
En muuten tosiaan tiedä, mikä tämän tekstin tarkoitus oli. Olen julmetun väsynyt (5h unta viimeisen kolmen vuorokauden sisään), jolloin ajatuksenvirta on vähintäänkin hämärä. Jotenkin nyt kuitenkin tuntui hauskalta skriivailla tästä inttikokemuksesta.
Rakastakaa läheisiänne, sillä se on adios taas vähäksi aikaa!
torstai 18. lokakuuta 2012
Mikä "Moderni hippi"?
Sateista syysiltaa!
Arvaan, että jotakuta saattaa tämä minun nimimerkkini ihmetyttää/ihastuttaa/vihastuttaa. Ajattelin siis avata, että mitä tämän taakse kätkeytyy.
Ihan näin aluksi sanon, että en todellakaan ole samanlainen hippi, mitä 60-luvulla näkyi katukuvassa. En kävele paljain jaloin, enkä välttämättä käytä hampusta tehtyjä/kirpputoreilta ostettuja vaatteita. Suurin osa vaatteistani on ihan tavallisista vaateliikkeistä. Uskoisin silti, että ulkoisesti minut tunnistaa ainakin jollain tavalla hipihtäväksi; vaatteeni ovat usein värikkäitä, hiukseni ovat pitkät ja tykkään käyttää paljon ranne- ja kaulakoruja. Näin siis ulkoisesti.
Se, mitä hippiliikkeessä eniten ihailen, on ajatus pasifismista ja rakkaudesta muita kohtaan. Mun mielestä ei ole mitään kauniimpaa ajatusta, kuin maailma, jossa kaikki olisivat lähtökohtaisesti ystäviä keskenään. Jossa ei tarvitsisi ennakkoluuloisesti suhtautua jokaiseen vastaantulijaan. Tiedostan toki, että tämmöistä maailmaa ei kaikkien todennäköisyyksien mukaan tulla ikinä näkemään. Niille kaikille, jotka tuosta jaksavat minua muistuttaa, sanon kuitenkin; "Mitä useampi näin ajattelee, sitä lähempänä sitä maailmaa ollaan". Ja minä haluan olla yksi niistä, jotka ajattelee näin. Lähtökohtaisesti, kun kohtaan uuden kulkijan, puhuttelen häntä ystävänä. Jos tämä toinen osapuoli sitten vastaakin kylmästi tai selvästi yhteistyöhaluttomaan sävyyn, niin annan heidän olla. He ovat valinneet toisen tien, eikä ole minun asiani yrittää heitä sieltä käännyttää. Silloin syyllistyisin itse ihan samaan riidanhaastamiseen.
En siis todellakaan ole radikaali ihminen. En tunnusta kuuluvani mihinkään puolueeseen, liikkeeseen tai muuhun järjestöön, jossa kaikilta jäseniltä vaadittaisiin samojen aatteiden tunnustamista. Koska eihän koskaan kahdella ihmisellä voi mitenkään olla täsmälleen samanlaiset arvot ja ajatukset. Minä poimin muiden ihmisten aatteita ja mietin sitten, sopivatko ne omaan arvomaailmaani. Jos eivät, niin jätän ne sikseen. Ja jos ne melkein sopivat, niin sitten muokkaan ne itselleni mieluisiksi, ja annan tämän toisen ihmisen ajatella sen hieman eri tavalla. Jotkut ajatukset hyväksyn ihan sellaisinaan, jos ne ovat mielestäni oikeita. Onhan maailmassa loppujen lopuksi uskomaton määrä fiksuja ihmisiä hienoine ajauksineen, joita ei vain ole itse tullut ajatelleeksi.
Tunnustaudun myös aikamoiseksi luonnonlapseksi. Ei ole hienompaa kokemusta, kuin keväinen, hämärtyvä ilta keskellä metsää. Silloin oikein aistii, miten pitkältä tuntuneen, elottoman talven jälkeen luonto herää taas henkiin. Meditoimisestakin saa jotenkin vieläkin enemmän irti, kun ympärillä vallitsee elinvoima ja positiivisuus. Olen vieläpä sen verran onnekas, että oma lähimetsä on ihan tuossa muutaman kilometrin päässä. Helsingissä näitä paikkoja ei liikaa kuitenkaan ole.
Tästäkin huolimatta pidän myös tietokoneista ja teknologiasta. Internet kuitenkin on lähes loputtoman tiedon lähde, loistava paikka pitää muihin yhteyttä ja verraton mesta löytää kaltaisiaan ympäri maailman. Netti on myös helpottanut uusien indie-artistien löytämistä. Itse olen musiikin suurena ystävä saanut tästä paljon iloa. Se käänteentekevä kohta internetin kanssa on, että miten sitä osaa käyttää. Siihen maailmaan ei saa imeytyä, eikä koko todellisuus saa netin varaan joutua. Se raja pitää löytää jostain. Ihan niin kuin kaiken muunkin teknologian kohdalla. Lääketieteen kehittyminen on pääasiassa mun mielestä tosi positiivinen juttu. Ydinvoiman kehittäminen vaihtoehtoisten energiamuotojen sijaan taas on negatiivista.
Siispä, paremman nimen puutteessa kutsun itseäni moderniksi hipiksi. Mielummin sanoisin vain, että olen oma itseni, mutta ihmisiä kiinnostaa kuitenkin aina tietää, millainen se "oma itsensä" oikein on. En osaa itse itseäni ihmisenä paremmin tiivistää, olen Moderni Hippi.
Rauhaa ja rakkautta, ihmiset.
Arvaan, että jotakuta saattaa tämä minun nimimerkkini ihmetyttää/ihastuttaa/vihastuttaa. Ajattelin siis avata, että mitä tämän taakse kätkeytyy.
Ihan näin aluksi sanon, että en todellakaan ole samanlainen hippi, mitä 60-luvulla näkyi katukuvassa. En kävele paljain jaloin, enkä välttämättä käytä hampusta tehtyjä/kirpputoreilta ostettuja vaatteita. Suurin osa vaatteistani on ihan tavallisista vaateliikkeistä. Uskoisin silti, että ulkoisesti minut tunnistaa ainakin jollain tavalla hipihtäväksi; vaatteeni ovat usein värikkäitä, hiukseni ovat pitkät ja tykkään käyttää paljon ranne- ja kaulakoruja. Näin siis ulkoisesti.
Se, mitä hippiliikkeessä eniten ihailen, on ajatus pasifismista ja rakkaudesta muita kohtaan. Mun mielestä ei ole mitään kauniimpaa ajatusta, kuin maailma, jossa kaikki olisivat lähtökohtaisesti ystäviä keskenään. Jossa ei tarvitsisi ennakkoluuloisesti suhtautua jokaiseen vastaantulijaan. Tiedostan toki, että tämmöistä maailmaa ei kaikkien todennäköisyyksien mukaan tulla ikinä näkemään. Niille kaikille, jotka tuosta jaksavat minua muistuttaa, sanon kuitenkin; "Mitä useampi näin ajattelee, sitä lähempänä sitä maailmaa ollaan". Ja minä haluan olla yksi niistä, jotka ajattelee näin. Lähtökohtaisesti, kun kohtaan uuden kulkijan, puhuttelen häntä ystävänä. Jos tämä toinen osapuoli sitten vastaakin kylmästi tai selvästi yhteistyöhaluttomaan sävyyn, niin annan heidän olla. He ovat valinneet toisen tien, eikä ole minun asiani yrittää heitä sieltä käännyttää. Silloin syyllistyisin itse ihan samaan riidanhaastamiseen.
En siis todellakaan ole radikaali ihminen. En tunnusta kuuluvani mihinkään puolueeseen, liikkeeseen tai muuhun järjestöön, jossa kaikilta jäseniltä vaadittaisiin samojen aatteiden tunnustamista. Koska eihän koskaan kahdella ihmisellä voi mitenkään olla täsmälleen samanlaiset arvot ja ajatukset. Minä poimin muiden ihmisten aatteita ja mietin sitten, sopivatko ne omaan arvomaailmaani. Jos eivät, niin jätän ne sikseen. Ja jos ne melkein sopivat, niin sitten muokkaan ne itselleni mieluisiksi, ja annan tämän toisen ihmisen ajatella sen hieman eri tavalla. Jotkut ajatukset hyväksyn ihan sellaisinaan, jos ne ovat mielestäni oikeita. Onhan maailmassa loppujen lopuksi uskomaton määrä fiksuja ihmisiä hienoine ajauksineen, joita ei vain ole itse tullut ajatelleeksi.
Tunnustaudun myös aikamoiseksi luonnonlapseksi. Ei ole hienompaa kokemusta, kuin keväinen, hämärtyvä ilta keskellä metsää. Silloin oikein aistii, miten pitkältä tuntuneen, elottoman talven jälkeen luonto herää taas henkiin. Meditoimisestakin saa jotenkin vieläkin enemmän irti, kun ympärillä vallitsee elinvoima ja positiivisuus. Olen vieläpä sen verran onnekas, että oma lähimetsä on ihan tuossa muutaman kilometrin päässä. Helsingissä näitä paikkoja ei liikaa kuitenkaan ole.
Tästäkin huolimatta pidän myös tietokoneista ja teknologiasta. Internet kuitenkin on lähes loputtoman tiedon lähde, loistava paikka pitää muihin yhteyttä ja verraton mesta löytää kaltaisiaan ympäri maailman. Netti on myös helpottanut uusien indie-artistien löytämistä. Itse olen musiikin suurena ystävä saanut tästä paljon iloa. Se käänteentekevä kohta internetin kanssa on, että miten sitä osaa käyttää. Siihen maailmaan ei saa imeytyä, eikä koko todellisuus saa netin varaan joutua. Se raja pitää löytää jostain. Ihan niin kuin kaiken muunkin teknologian kohdalla. Lääketieteen kehittyminen on pääasiassa mun mielestä tosi positiivinen juttu. Ydinvoiman kehittäminen vaihtoehtoisten energiamuotojen sijaan taas on negatiivista.
Siispä, paremman nimen puutteessa kutsun itseäni moderniksi hipiksi. Mielummin sanoisin vain, että olen oma itseni, mutta ihmisiä kiinnostaa kuitenkin aina tietää, millainen se "oma itsensä" oikein on. En osaa itse itseäni ihmisenä paremmin tiivistää, olen Moderni Hippi.
Rauhaa ja rakkautta, ihmiset.
keskiviikko 17. lokakuuta 2012
Ja niin kaikki muuttui?
Heips!
Olen jo pitkään miettinyt jonkinlaisen blogin aloittamista ja nyt se tuli sitten tehtyä. Onpahan muuten vaan tosi vaikeata keksiä, mistä aloittaa.
Aloitetaan nyt kuitenkin tämän blogin merkityksestä ja tarkoituksesta. Kirjoitan tätä ensisijaisesti itseäni varten. Olen aina ollut uskomattoman huono kertomaan päivittäisistä hajatelmistani ja kokemuksistani muille, joten ehkä ne on helpompi vain kirjoittaa. Ja ehkä tätä kautta ne on helpompi myös jatkossa kertoa. Pahoittelen siis sinulle lukijalle sitä, että tekstini ei ole tarkoitettu mahdollisimman huomiota herättäviksi tai mediaseksikkäiksi. Toki uskon, että päivän polttavista puheenaiheistakin tulee sananen sanottua, mutta voin jo tässä vaiheessa ilmoittaa, että esimerkiksi Big Brother ohjelman tapahtumista ei ole kattavaa tietopakettia tulossa. Lähinnä siksi, että ikinä en ole kyseistä sarjaa katsonut. Ehkäpä kuitenkin BB:sta ja sen vaikutuksesta tulee jossain yleisemmässä pohdinnassa kirjoitettua.
Mistä sitten tulen kirjoittelemaan? Vastaus on, että en tiedä. En edes tiedä, tulenko tämän jälkeen kirjoittamaan toista viestiä. Jos kuitenkin pitäisi arvailla, että mitä mahdollisesti tulee skriivailtua, niin luultavasti pohdintaa jokapäiväisestä elämästä ja sen havainnoista. Yleisesti myös mahdollisesti elämän tarkoituksesta ja tarkoituksettomuudesta. Zen-Buddhalaisuudesta ja meditaatiosta? Luultavasti myös musiikista, sillä se on aina ollut tärkeä osa elämääni. Muodista en toivottavasti tule kirjoittamaan, sillä se ei itseäni ole ikinä kiinnostanut. Enkä usko, että tulee kiinnostamaan tulevaisuudessakaan. Muotiblogejakin on nykyään kolmesataa tusinassa, jota en ymmärrä. Pukeutukaa niihin vaatteisiin, joista te itse diggaatte ja joissa teillä on hyvä fiilis..
Kuten ehkä huomaatte, niin minulla tuo ajatus saattaa hypätä ohuimmankin aasinsillan kautta ihan ohi alkuperäisen aiheen. Pahoittelen siis jo nyt, jos joskus teksti on sekavaa. Toivottavasti kirjoittaminen muuttuu ajan myötä selkeämmäksi ja johdonmukaisemmaksi. Lukihäiriötä minulla ei ole ikinä diagnosoitu, mutta voin jo nyt luvata, että kirotusvireitä on luvassa, älkää niistä välittäkö! (Syytän kuitenkin näppäimistöä)
Ehkä tässä pitää vielä lopuksi sanoa sana tai kaksi ihan siitä, millainen henkilö olen. Henkilöllisyyttäni en ainakaan heti tule paljastamaan, mutta kuvauksen perusteella joku ystävä/kaveri/tuntematon stalkkaaja saattaa minut tunnistaa. En kuitenkaan tule myöntämään mitään.
Anyway, olen tosiaan paljasjalkainen stadilainen. Helsingissä syntynyt ja kasvanut. Ikää on parinkymmenen vuoden verran. En ole koskaan ollut erityisen näkyvä persoona, koska en ole koskaan kokenut itseni esiintuomista tärkeänä. Suunnilleen 19 vuotta elämästäni yritin olla mahdollisimman "normaali". You know, käyttää elottomia vaatteita, puhua siitä mistä muutkin puhuvat ja varoa tekemästä mitään tavallisuudesta poikkeavaa. Sitten menin käväisemään armeijassa. Visiitti ei ollut kovin pitkä, mutta jotain minulle siellä tapahtui. En oikein itsekään tiedä mitä, mutta sen jälkeen tuntui, että elämää ei ole tarkoitettu elettäväksi näin. Siispä lakkasin olemasta "normaali". Nyt olen oma itseni, enkä ole koskaan ollut onnellisempi. Tuosta armeijareissusta tulee varmasti kirjoitettua joku kerta, ehkä koen itsekin jonkin Ahaa-elämyksen.
Varoituksena vielä sanon, että olen aina ollut kiinnostunut psykologiasta. Luvassa siis voi olla mitä kummallisimpia psykoanalyyseja omista ja muiden tekemisistä. En ole itse koskaan oikein pitänyt tästä puolesta itsessäni, kun yritän analysoida ja rationalisoida kaiken. Mutta sen kanssa elän ja on siitä silloin tällöin hyötyäkin.
Mutta nyt sanon peace out amigos, palaillaan sitten, kun palaillaan! Ja vaikka itseäni varten tätä kirjoitankin, niin jokainen kommentti on enemmän, kuin tervetullut.
Olen jo pitkään miettinyt jonkinlaisen blogin aloittamista ja nyt se tuli sitten tehtyä. Onpahan muuten vaan tosi vaikeata keksiä, mistä aloittaa.
Aloitetaan nyt kuitenkin tämän blogin merkityksestä ja tarkoituksesta. Kirjoitan tätä ensisijaisesti itseäni varten. Olen aina ollut uskomattoman huono kertomaan päivittäisistä hajatelmistani ja kokemuksistani muille, joten ehkä ne on helpompi vain kirjoittaa. Ja ehkä tätä kautta ne on helpompi myös jatkossa kertoa. Pahoittelen siis sinulle lukijalle sitä, että tekstini ei ole tarkoitettu mahdollisimman huomiota herättäviksi tai mediaseksikkäiksi. Toki uskon, että päivän polttavista puheenaiheistakin tulee sananen sanottua, mutta voin jo tässä vaiheessa ilmoittaa, että esimerkiksi Big Brother ohjelman tapahtumista ei ole kattavaa tietopakettia tulossa. Lähinnä siksi, että ikinä en ole kyseistä sarjaa katsonut. Ehkäpä kuitenkin BB:sta ja sen vaikutuksesta tulee jossain yleisemmässä pohdinnassa kirjoitettua.
Mistä sitten tulen kirjoittelemaan? Vastaus on, että en tiedä. En edes tiedä, tulenko tämän jälkeen kirjoittamaan toista viestiä. Jos kuitenkin pitäisi arvailla, että mitä mahdollisesti tulee skriivailtua, niin luultavasti pohdintaa jokapäiväisestä elämästä ja sen havainnoista. Yleisesti myös mahdollisesti elämän tarkoituksesta ja tarkoituksettomuudesta. Zen-Buddhalaisuudesta ja meditaatiosta? Luultavasti myös musiikista, sillä se on aina ollut tärkeä osa elämääni. Muodista en toivottavasti tule kirjoittamaan, sillä se ei itseäni ole ikinä kiinnostanut. Enkä usko, että tulee kiinnostamaan tulevaisuudessakaan. Muotiblogejakin on nykyään kolmesataa tusinassa, jota en ymmärrä. Pukeutukaa niihin vaatteisiin, joista te itse diggaatte ja joissa teillä on hyvä fiilis..
Kuten ehkä huomaatte, niin minulla tuo ajatus saattaa hypätä ohuimmankin aasinsillan kautta ihan ohi alkuperäisen aiheen. Pahoittelen siis jo nyt, jos joskus teksti on sekavaa. Toivottavasti kirjoittaminen muuttuu ajan myötä selkeämmäksi ja johdonmukaisemmaksi. Lukihäiriötä minulla ei ole ikinä diagnosoitu, mutta voin jo nyt luvata, että kirotusvireitä on luvassa, älkää niistä välittäkö! (Syytän kuitenkin näppäimistöä)
Ehkä tässä pitää vielä lopuksi sanoa sana tai kaksi ihan siitä, millainen henkilö olen. Henkilöllisyyttäni en ainakaan heti tule paljastamaan, mutta kuvauksen perusteella joku ystävä/kaveri/tuntematon stalkkaaja saattaa minut tunnistaa. En kuitenkaan tule myöntämään mitään.
Anyway, olen tosiaan paljasjalkainen stadilainen. Helsingissä syntynyt ja kasvanut. Ikää on parinkymmenen vuoden verran. En ole koskaan ollut erityisen näkyvä persoona, koska en ole koskaan kokenut itseni esiintuomista tärkeänä. Suunnilleen 19 vuotta elämästäni yritin olla mahdollisimman "normaali". You know, käyttää elottomia vaatteita, puhua siitä mistä muutkin puhuvat ja varoa tekemästä mitään tavallisuudesta poikkeavaa. Sitten menin käväisemään armeijassa. Visiitti ei ollut kovin pitkä, mutta jotain minulle siellä tapahtui. En oikein itsekään tiedä mitä, mutta sen jälkeen tuntui, että elämää ei ole tarkoitettu elettäväksi näin. Siispä lakkasin olemasta "normaali". Nyt olen oma itseni, enkä ole koskaan ollut onnellisempi. Tuosta armeijareissusta tulee varmasti kirjoitettua joku kerta, ehkä koen itsekin jonkin Ahaa-elämyksen.
Varoituksena vielä sanon, että olen aina ollut kiinnostunut psykologiasta. Luvassa siis voi olla mitä kummallisimpia psykoanalyyseja omista ja muiden tekemisistä. En ole itse koskaan oikein pitänyt tästä puolesta itsessäni, kun yritän analysoida ja rationalisoida kaiken. Mutta sen kanssa elän ja on siitä silloin tällöin hyötyäkin.
Mutta nyt sanon peace out amigos, palaillaan sitten, kun palaillaan! Ja vaikka itseäni varten tätä kirjoitankin, niin jokainen kommentti on enemmän, kuin tervetullut.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)