Tarina täydellisestä illasta

Tämä tapahtui alkukesällä.

Alkuperäinen suunnitelmani oli mennä erään ystäväni kanssa katsomaan jonkun hänen kaverinsa bändin keikkaa johonkin suhteellisen pieneen baariin. Olin "valmistautumassa" iltaan erään toisen kaverini luona, jossa nautimme erästä tiettyä ohraista suomalaisten suosikkijuomaa. Ei missään juhlimismielessä, vaan lähinnä ajankuluksi.

Kerrottakoot sen verran, että tämä ystäväni, kenen kanssa olin keikalle menossa, on naispuolinen ja olin hänestä tuohon aikaan varsin kiinnostunut. Sitä en tiennyt, oliko hän minusta kiinnostunut muussa, kuin kaverimielessä. No anyway, lopulta aika koitti ja lähdin bussilla kohti tuota pahaista kapakkaa. En ollut siellä päin ikinä käynyt, joten ympäristö oli täysin tuntematonta ja hieman jännitti, että muistanko ohjeet perille asti. Liian pitkältä tuntuneen matkan jälkeen löysin kuin löysinkin perille. Olin ihan liikaa etuajassa, mutta kun ei muutakaan tekemistä ollut, niin astelin tuohon pubiin ja tilasin oluen. Ilokseni sain huomata, että siellä oli pikkulauantai-hinnat. 

Sinä iltana pubissa soitettaisiin kolme keikkaa, joista se, jota tulin katsomaan, soitettiin tietysti viimeisenä. Ensimmäinen bändi aloitteli aika nopeasti sen jälkeen, kun olin yksikseni baarijakkaralle istuutunut. Ihmisiä ei ruuhkaksi asti tässä vaiheessa ollut ja kaikki oleskelivat lähinnä omissa seurueissaan. Bändi ei tuntunut ketään kiinnostavan. Itse jaksoin heihin hetken aikaan kiinnittää huomioni, mutta soundi oli sen verran kavereilla hakusessa, ettei sitä pidemmän päälle pystynyt seuraamaan. Huomioni lipsui jatkuvasti siihen, mitä tulevasta illasta tulee. Odotin sitä hetkeä, kun tuo eräs ystäväni astelisi ovista sisään. Olut ei tuntunut nousevan ollenkaan päähän, johtuiko se sitten jännityksestä, kuka tietää.

Ensimmäinen bändi lopetti kaikkien onneksi aika nopeasti. Ystävästäni ei kuulunut vieläkään mitään ja aloin hieman tylsistyä. Loin uuden tarkastelukierroksen baarin muihin ihmisolioihin. Edelleen kaikki olivat omissa seurueissaan, eikä yksinäisiä sieluja itseni lisäksi ollut. En halua tunkeilla muiden seurueisiin, joten tyydyin kohtalooni ja tilasin uuden oluen. Minua alkoi hermostuttaa, saapuisiko ystäväni ollenkaan. 

Toinen bändi aloitti ja lopetti yhtä nopeasti. Pelasin itse kyseisen lukaalin rahapeliautomaatteja paremman aktiviteetin puutteessa. Ei vieläkään tietoa ystävästäni. Tässä vaiheessa minut valtasi jo epätoivon tunne. Olin varma, ettei hän saapuisi. Olo oli pettynt ja surullinen, olinhan itse kuitenkin jättänyt toisen kaverini yksikseen kotiinsa. Teki mieli lähteä kävelemään koko baarista, mutta kun olin kerta niin pitkän matkan sinne taivaltanut, niin venytin hermojani ja jäin. Baari oli jo tuossa vaiheessa kerännyt hyvän määrän ihmisiä paikalle. Tunnelma oli jo huomattavasti vapaamielisempi, mutta en itse jaksanut masennuksiltani luoda kontaktia muihin. Kun kolikot loppuivat, niin menin yksikseni pöytään istumaan ja miettimään, että mikä meni vikaan.

Juuri, kun kolmas bändi (the bändi, jota oli tultu katsomaan) alkoi soittaa, tuli joku yllättäen nykäisemään minua hihasta. Sekunnin murto-osaksi sydämeni hyppäsi kurkkuun ja käännyin katsomaan. Hän ei ollut ystäväni. Pettymys valtasi minut. Tervehdin tätä tyttöä kuitenkin ja esittelin itseni. Hän ihmetteli, miksi istuin yksin ja pyysi minut omaan pöytäänsä. Suostuin pyyntöön. Hänen pöydässään istui meidän lisäksi joku nuori mies. Ajattelin hänen olevan tytön poikaystävä, joka loi päähäni erittäin hämmentyneen tilan. Tästä huolimatta kerroin sitten heille, miksi yksinäni istuin ja minkälaiset fiilikset itsellä oli. Tämä tyttö oli erittäin empaattinen ja ymmärtäväinen, joka oikeastaan nosti omaa fiilistä ihan mukavasti. Pöydässä ollut jätkä näytti vähintäänkin poissaolevalta ja etäiseltä. Arvelin hänen olleen vain lujassa humalatilassa. 

Keskustellessamme en huomannutkaan, että bändi oli lopettanut. Loin viimeisen epätoivoisen katselukierroksen ihmisiin, mutta en ystävääni löytänyt. Tyttö kysyi, että mennäänkö röökille. Vastasin, etten tupakkaa polta (smoothia...). Lisäsin nopeasti kuitenkin, että jos hän sattuisi olemaan jonkun toisen luonnontuotteen nautiskelija, niin sitä voisi poltellakkin. Vastoin kaikkia todennäköisyyksiä hän vastasi olevansa lähes suurkuluttaja. Hän kertoi, että hänellä on kotonaan tavaraa yli omien tarpeiden. Eipä minua tarvinnut sen enempää suostutella, joten lähdettiin heille päin. 

Tyttö oli tullut paikanpäälle polkupyörällä. Enpä meinannut uskoa korviani, kun hän sanoi, että hyppäähän tarakalle. Tarjouduin itse ajamaan, mutta eipä kuulemma käynyt. Nousin siis tarakalle ja (ajoittain kivulias) matka alkoi. Kysyin, että kuka se kolmas kaveri pöydässämme oli. Tytöllä ei ollut aavistustakaan, hän vain sattui istumaan samassa pöydässä. Todettiin yhteisymmärryksessä, että siinäpä vasta oli häiritsevä miekkonen, jolla oli kyseenalaiset motiivit. 

(Nyt kaksimielisyys pois) Saavuttiin lopulta päämäärään ja päästiin nopeasti itse asiaan. Kutsutaan sitä vaikka voileivänn syömiseksi (ks. How I met your mother; http://bit.ly/eyHAmV (löytyi vain saksankielinen versio, pahoittelen!)). Alettiin sitten siinä juttelemaan niitä näitä elämästä. Keskustelu kävi yhä syvällisemmäski (ja vannon, että se ei johtunut voileivästä). Yhtäkkiä tajusin, että ei hitto, tämä ihminenhän ajattelee ihan kuin minä. Niin paljon yhteisiä kauniita ajatuksia. Uskon ja toivon, että monet teistä tietää sen fiiliksen, kun keskustellessa löytyy semmoinen flow-tila. Asioita käytiin läpi laidasta laitaan ja aina löytyi yhteinen sävel. Ajan kulua ei edes huomannut (saattoi johtua voileivästä). Jossain vaiheessa kävi myös ilmi, että tällä tytöllä oli poikaystävä, joten en edes ajatellut mitään sen enempää tästä tulevan.

Lähdettiin sitten lopulta keskellä yötä ulkoiluttamaan tämän tytön kahta koiraa. Muistan niitten nimet edelleen, mutta enpäs mainitse (toinen oli eräs antiikin Kreikan Jumalista). Käveltiin pienen lähimetsän lävitse ja tultiin pienellä kalliolle. Nautittiin siinä vielä toiset voileivät ja jatkettiin ihmeellisiä keskusteluja. Välillä tuntui, että ihan kuin yksi ja sama ihminen olisi puhunut, niin samankaltaisia ajatuksemme olivat. Ja nimenomaan elämän suurten kysymysten äärellä konsensus oli mahtavimmillaan. Sää oli luonnollisesti täydellinen; lämmin ja selkeä, ainoana valonlähteenä kuu ja tähdet.

Lopulta aika tuli täyteen ja tyttö sanoi, että näyttäisi minulle, missä on bussipysäkki, josta pääsen kotiin. Kävelimme sinne ja bussi tuli aivan liian pian. Todettiin toisillemme, että tämä oli aivan mahtava ilta ja että oltiin ihania ihmisiä. Halattiin lopuksi ja sitten nousin bussiin. Yötaksaan riitti juuri ja juuri rahat. Paikalleni kun menin istumaan, niin tajusin, etten tiennyt tuon tytön nimeä tai puhelinnumeroa, enkä enää tiennyt tarkalleen, että missä hän asui.

Nykyään, mitä enemmän tuota käsittämätöntä tapahtumasarjaa ajattelen, sitä täydellisemmältä kaikki tuntuu. Mikään tuleva riita tai tapahtuma ei voi pilata tuota muistoa. En juuri usko kohtaloon, mutta jotenkin silti tuntuu, että meidän oli tarkoitus tavata vain kerran. Ei siinä, jos ikinä törmäämme vielä toisiimme, olen enemmän kuin onnellinen. Jos tutustumme paremmin, olen onnellisin. Olen usein palanut halusta palata tuolle kalliolle istumaan ja kelaamaan tapahtunutta taas uudelleen pieni toive takaraivossa siitä, että tuo ihminen sattuisi juuri samaan aikaan paikalle. Tuon kallion sijainnin muistan jostain syystä edelleen.

Joskus olen auttamaton romantikko. Olkaa tekin. Kokekaa täydellisiä iltoja. Eläkää ne täysillä ja muistakaa niitä lämmöllä. Haikein terveisin, MH.

PS. Kumarran syvään kaikille, jotka jaksoivat lukea. Olen aina ollut huono tiivistämään.