Miksi me kärsimme?

Viikon verran olen nyt tätä blogia kirjoitellut ja toistaiseksi on tuntunut ihan mukavalta. En olisi ikimaailmassa uskonut, että joku tätä lukisi, saati sitten kommentoisi. On ollut uskomattoman mukavaa huomata, että samanhenkistä porukkaa löytyy.

Ajattelin tänään mietiskellä hieman zen-buddhalaisuutta. Silloin tällöin se on ollut ainoa asia, joka on pitänyt minut pinnalla. Silloin, kun muu maailma vain kaatuu päälle, on hyvä palata yksinkertaisten asioiden äärelle. Oma ajatusmaailmani ja Zeniläisyyteni nojautuu buddhalaiseen tapaan tietoon kärsimyksestä ja sen lakkaamisesta. Jos on uskontoa koulussa lukenut, niin on varmasti kuullut buddhalaisuuden neljä jaloa totuutta (vaikka niitä ei enää muistaisikaan). Luettelen omat neljä jaloa totuuttani, jotka on aavistuksen omalla tavalla tulkittu:

I. Elämään sisältyy epätäydellisyyttä ja kärsimystä
II. Epätäydellisyys ja kärsimys johtuu halusta, vihasta ja tietämättömyydestä
III. Epätäydellisyys ja kärsimys loppuu, kun turhasta halusta, vihasta ja tietämättömyydestä luopuu
IV. Kärsimyksen loppuun johtaa jalo kahdeksanosainen polku

Näiden asioiden omaksuminen vaikuttaisi alkuun itseasiassa harvinaisen yksinkertaiselta. Jos ei halua mitään, niin ei voi ikinä pettyä. Jos kukaan ei ikinä vihaa, ei ihmiset satuta toisiaan. Jos koko maailma olisi tietoinen, ei kukaan puhuisi. Kaikki olisivat omissa oloissaan, haluttomina robotteina.

Eihän se näinkään saa mennä. Tylsä olisi maailma, jossa hymyilevät Buddhat istuisivat kirsikkapuiden alla miettien kaikkea ja ei mitään. Kyllä ihmisestä pitää löytyä myös halua ja tahtoa. Tahtoa rakastaa, tulla viisaammaksi ja ymmärtäväksi. Näitä haluja pidän niin sanotusti hyvinä haluina. Niiden tarkoitusperä on hyvä ja siksi ne ovat tavoiteltavia. Sen sijaan vallan, rahan ja kunnian tavoittelu ei ole hyväksi. Niiden saavuttaminen vaatii liian usein valehtelua, kieroilua ja manipulointia. Jotta joku voi saada enemmän valtaa, rahaa ja kunniaa, on se kaikki joltain toiselta pois. Kaikki eivät voi olla rikkaita ja tunnettuja. Koska jos kaikki olisivat, niin silloinhan kukaan ei olisi.

Vaan jos kaikki olisivat viisaita, rakastavia ja ymmärtäväisiä, olisiko se keneltäkään pois? Pitäisikö jonkun olla vihamielinen siksi, että toinen rakastaa? Jotta joku toinen voi olla viisas, täytyykö toisten olla tyhmiä? Kenties, mutta millä määrittelet viisauden? Sekö on viisain, joka osaa piin desimaalin pisimmälle? Vaiko se, jolla on vastaus elämän tarkoitukseen? Totuus on, että viisainta ei ole, eikä tule koskaan olemaankaan. Voimme vain olla tietoisia asioista. Ja kun yksi on tietoinen jostain, se ei tarkoita, etteikö muutkin voisi tulla siitä tietoisiksi. Ja taaskaan kukaan ei menetä mitään.

Tätä tarkoitan hyvillä ja pahoilla haluilla. Päivittäisissä tekemisissä on hyvä miettiä, onko sillä hetkellä vallitseva halu hyvä vai paha. Paha johtaa aina siihen, että joku toinen menettää tai loukkaantuu. Hyvän halun toteutuessa kukaan ei menetä, eikä ketään satu. On hyväksi etsiä tietoa, rakkautta ja rauhaa. Hyviä haluja voisi verrata joukkoon kynttilöitä. Kun yksi kynttilöistä syttyy, niin se voi sytyttää myös kaikki muut menettämättä itse mitään. Olkaa tekin kynttilöitä!

Mielenrauhaa, ystäväiseni. Love, MH.