Itsensä löytämisen sietämätön pelko

Tiedättekö, mikä meistä tekee onnettomia? Varmasti aika moni asia. Itse pidän suurimpana surkeuden tuojana pelkoa. Ennen kaikkea pelkoa epäonnistumisesta. Minä ainakin itse pelkään hirmuisesti sitä, että epäonnistun jossain tehtävässäni. Sen takia en ota juurikaan riskejä, vaikka oikeasti silloin tällöin riskin otto on jopa suotavaa. Ja epäonnistumiset pitäisi pystyä kestämään.

Aiemmassa tekstissäni puhuin, että ihmiset eivät uskalla olla oma itsensä, koska pelkäävät tulevansa tuomituiksi. Ymmärrän tätä pelkoa enemmän kuin hyvin. Sillä loppujen lopuksi silloin, kun löydämme jotain uutta itsestämme ja haluamme näyttää sen muille, joudumme luopumaan jostai vanhasta. Ja kyllähän ihmiset ovat tunnettuja konservatiivisuudestaan. On helpomman tuntuista pitää vanhasta kiinni, kuin tarttua uuden tuulen mukaan. Se vanha asia ei ehkä ole kaikista paras, mutta se on tyydyttävä. Mitä, jos tilalle tuleva asia olisikin ihan huono josta kukaan ei pitäisi? Silloin joutuisi nöyrtymään ja palaamaan takaisin vanhaan, jotta saisi taas ihmisten hyväksynnän.

Mitäpä jos sanoisin, että et sinä tarvitse ihmisten hyväksyntää, jos itse pidät uudesta ominaisuudestasi? Se ominaisuus voi olla ihan mikä tahansa. Uudenmalliset silmälasit, uusi suosikkiruoka tai vaikka uusi suosikkibändi. Miksi ihmeessä meillä on niin kiivas tarve saavuttaa muiden hyväksyntä? Joku älykäs ihmisyys sanoi joskus jossain, että me kaikki loukkaantuisimme henkisesti erittäin raskaasti, jos saisimme tietää, miten vähän muut ihmiset meitä ajattelevat. Yritäpä itse kahlata omien päivän pohdintojesi läpi. Mietitkö jotain tiettyä henkilöä montaa minuuttia kauempaa?

Tarina kertoo henkilöstä, joka heitettiin maailman pimeimpään vankiselliin. Tuossa sellissä ei edes omaa nenänpäätään nähnyt eikä muiden mahdollisten vankien ääntä kuullut. Siltikin, sellissä oli yksi pienenpieni aukko ulkomaailmaan. Se oli kuitenkin sen verran "suuri", että siitä juuri ja juuri pystyi ulos katselemaan toisella silmällä. Tuo aukko oli kuitenkin korkealla ja jotta silmän sai siihen yletettyä, joutui nousemaan lavuaarin päälle ja silti piti varpistaa.
Tämä vanki tuli nopeasti pakkomielteiseksi tuosta aukosta. Se oli ainut asia, johon vanki luotti ja hän pelkäsi, että mikäli lopettaa sen tarkkailemisen, aukko katoaa. Hän tuli niin pakkomielteiseksi tuosta aukosta, ettei edes kiinnostunut sellistään muuten, eikä hän ikinä edes kävellyt sellin ovelle. Vaan jos olisi hän tuolle ovelle kävellyt, olisi hän huomannut, ettei mitään ovea ollut. Tie olisi ollut aina vapaa ulkomaailmaan astumiseen. Vanki oli vain liian kiintynyt tuohon pieneen aukkoon, ettei uskaltanut etsiä enempää, vaikka kaikkeus olisi ollut tarjolla. Hän olisi halutessaan voinut luopua tuon aukon ihailusta ja astua sinne sisään. Hän olisi voinut olla itse unelmansa.

Tuo tarina on mielestäni paras opetus siitä, miten omaa itseään pitäisi uskaltaa etsiä. Ei pidä tyytyä idoleidensa katseluun ja ihailuun, pitää itse olla oma idolinsa.

Hauskaa tutkimusmatkaa, MH :)