Erilaistuminen

Satunnaista ajatusvirtaa tällä kertaa.

Minua on aina kiehtonut ihmisten persoonallisuus ja miksi he ovat tulleet semmoisiksi, kuin ovat. Jokainenhan on individuaali, eikä kahta samanlaista toistaiseksi ole. Usein samanlaisista olosuhteista saapuvat ovat enemmän "samoilla aaltopituuksilla" toistensa kanssa ja tulevat siksi keskenään toimeen. He muodostavat sitten erilaisia ihmisryhmiä, jotka edustavat itseään varsinkin nuoressa iässä suht näyttävästi. Emotytöt, hevarit, hipsterit jne. Ja tosiaan, johonkin tämmöiseen tiettyyn ihmisryhmään ajautuminen usein vaatii jonkin tragedian elämässä. Vanhempien eron, läheisen kuolema, onnettomuus.. Eihän tämä tietenkään kaikkia koske ja puhun ainoastaan omasta kokemuksesta.

Itselläni tämän "erilaistumisprosessin" aloitti, kuten joskus todettua, lyhyt visiittini intissä. "Valaistumisen" koin eräällä oppitunnilla, kun eräs nimeltämainitsematon kapteeni kysyi, että minkä takia me oikein intissä ollaan. Kuuntelin tarkasti muiden alokkaiden vastauksia, jotka olivat luokkaa "isänmaan puolesta", "opitaan sotimaan", "opetellaan kuria ja yhdessätoimintaa". Kapteeni pudisteli päätään jokaiselle vastaukselle. Kun luokalta lopulta loppuivat vastaukset kesken, totesi kapteeni: "Me opettelemme täällä tappamaan toisen ihmisen". Se hetki oli, kuin olisi salama iskenyt suoraan päälakeen. Olin mennyt inttiin vähän hälläväliä-asenteella muutenkin, enkä todellakaan tullut tuota ajatelleeksi aiemmin. Mutta niinhän se on, niin järkyttävältä kuin se ehkä kuulostaakin. Armeijan ainoa päätarkoitus on opettaa sinulle, miten tositilanteessa tappaa toinen individuaali persoonallisuus. Sen takia, että muutamalla maan päämiehellä menee ajatukset ristiin. Rahan takia. Luonnonvarojen takia. Sairasta.

Ilmoitin seuraavana päivänä, että kävelen tämän viikon aikana noista pääporteista ulos, enkä enää palaa. Vaikeuksien välttämiseksi päätin suosiolla jättää siviilipalvelushakemuksen komppanian päällikölle. Eipä mennyt päivääkään, kun tuli kutsu ensimmäiseen haastatteluun samaisen komppanian päällikön luokse. Hän yritti yllätyksekseni kaikin keinoin saada minua jäämään. Kun sanoin, että minun tarkoitukseni ei ole tappaa toista ihmistä, vaan auttaa häntä, veti herra päällikkö mielenkiintoisen kortin pöytään. Hän kysyi, että entäs sitten, kun joku koodinimi "nistimurhaaja" hyökkää tulevan perheeni/muun läheiseni kimppuun. Aionko silloinkin vain katsoa vierestä?
Hämmennyin hetkeksi, sillä ensinnäkin kysymys oli yllättävä, enkä siihen ollut varautunut. Toisekseen, kun hetken ajatusta prosessoin, tajusin sen absurdiuden. Tämän herran mielestä siis ainoat mahdollisuudet tilanteessa on joko katsoa vierestä, tai sitten tappaa. Vastasinkin, että luultavasti yrittäisin tehdä hyökkääjän jotenkin tilapäisesti liikuntakyvyttömäksi parhaaksi katsomallani tavalla. Päällikkö vastasi: "No leikitään nyt kuitenkin, että voit vain joko tappaa, tai katsoa". Tässä vaiheessa olin jo ehtinyt miettiä asian pitemmälle, joten vastasin, että siinä tapauksessa tappaisin, mutta en tekisi sitä isänmaan, presidentin tai minkään jumalan vuoksi, vaan läheiseni vuoksi. Päällikkö hiljeni, ja turhan pitkän hiljaisuuden jälkeen totesi (jälleen suureksi yllätyksekseni): "Sä olet fiksu jätkä. Mieti nyt silti vielä kerran". Lupasin miettiä ja poistuin taakse vasemmalla jalalla. Olin kuitenkin päätökseni tehnyt.
Eipä siinä sitten mennyt aikaakaan, kun olin jo matkalla kotiin muuttuneena ihmisenä. En oikein vieläkään tarkalleen tiedä, mikä minussa muuttui. Jotenkin vain tuntui, että ajatus oli vapautunut. Muiden tuomitsevilla katseilla ja mielipiteillä ei ollut enää merkitystä. Ensimmäistä kertaa tiesin tekeväni jotain täysin omasta tahdostani. Tuosta hetkestä alkanut varmuus omista päätöksistä jatkuu yhä, enkä usko sen enää loppuvan.

Itselläni siis erilaistumiseen ei liity minkäänlaista järkyttävää emotionaalista tragediaa, vaan ennemminkin pienehkö "valaistuminen".

En muuten tosiaan tiedä, mikä tämän tekstin tarkoitus oli. Olen julmetun väsynyt (5h unta viimeisen kolmen vuorokauden sisään), jolloin ajatuksenvirta on vähintäänkin hämärä. Jotenkin nyt kuitenkin tuntui hauskalta skriivailla tästä inttikokemuksesta.

Rakastakaa läheisiänne, sillä se on adios taas vähäksi aikaa!