Kyllä nyt hävettää!

Ajattelin pitkästä aikaa purkaa hieman kummallisempia ajatuksiani tähän valkoiselle pohjalle. Joskus monia vuosia sitten sain ajatuksen siitä, että ihmisen tekoja ohjaa pitkälti muutama perusmotiivi; rakkaus, viha, selviytyminen, ruoka ja libido. Ihan perusjuttuhan tuo on, mutta sen lukeminen ja ymmärtäminen on taas kaksi ihan eri asiaa. Kuitenkin, suunnilleen kaikki meidän tekomme sisältävät jonkun noista edellisistä viidestä motiivista. Nyt kun asiaa mietin, niin tämähän on aika surullinen asia. Olemme loppujen lopuksi aika ennalta-arvattavia otuksia.

Vasta hiljattain olen alkanut miettimään, että tuohon listaan pitäisi ehkä lisätä yksi motiivi. Siinä kuitenkin on eräs ongelma. Tämän motiivin perusteella ihmiset ennemminkin jättää tekemättä asioita. Eikä tämä koske vähiten meitä suomalaisia. Puhun tietenkin häpeästä.

Kirkko ja uskonnot ovat julistaneet enemmän kuin paljon asioita häpeällisiksi

Häpeä. Mitenköhän paljon jätämme päivittäin tekemättä tai sanomatta asioita, kun pelkäämme niiden saattavan meidät häpeään? Epäilemättä ihan mielettömästi. Ensimmäinen asia, kun nousemme aamulla sängystä? Puemme vaatteet päälle. Talvella ihan ymmärrettävistä syistä, mutta miksi teemme näin kesällä? Okei, tämä on aika ääripään esimerkki ja oikeasti ymmärrän vaatteiden käytön ihan täysin. Olisihan se nyt kestämätöntä, jos kadut olisivat täynnä naturisteja. Paitsi tietysti jos näin olisi ollut aina, sittenhän siinä ei olisi mitään kummallista.

Miksi me sitten häpeämme? Siinä vasta asia, joka askarruttaa minua suuresti. Ehkä se liittyy jotenkin meidän oppimismekanismeihimme. Kun teemme jotain väärin ja saamme siitä kuulla, joudumme häpeään. Koska häpeä on negatiivinen tunne, emme halua kokea sitä enää uudelleen. Mutta miksi me häpeämme juuri esimerkiksi alastomuutta? Missä vaiheessa siitä on tullut häpeällistä? Kun mikään muu eläinlaji maapallollamme ei käytä vaatteita, niin sen täytyy liittyä ihmisen sosiaaliseen käyttäytymiseen. Mutta ei, en osaa paikallistaa tarkasti ajankohtaa ja syytä, jolloin alastomuudesta tuli häpeällinen asia.

Yksi nykymaailman suosikkitunteistani on myötähäpeä. Siis silloin, kun näen jonkun muun sitä kokevan. Se riemastuttaa minua suuresti. Veljeni on oikea myötähäpeän kuningas. Teki sitten kuka tahansa perheessämme jotain tavallisuudesta poikkeavaa, niin aina oli käsi naamalla ja jotain kummallista mutinaa kuului sieltä sormien välistä. Oikeasti minua vähän säälittää ihmiset, jotka ovat alati häpeämässä muiden käytöstä. Heillä täytyy olla kyllä todella raskas elämä, jos heidän pitää oman häpeänsä lisäksi käsitellä myös kaikkien ympärillä olevien ihmisten häpeä.

Miksi myötähäpeä riemastuttaa minua? Koska silloin tiedän, että joku muu on tehnyt jotain tavallisuudesta poikkeavaa. Yleensä se on jotain hauskaa, ainakin tekijöiden mielestä. Toki on sitten näitäkin tapauksia, että joku 15-v teini juo kymmenen pulloa olutta ja "örveltää" sen jälkeen kylän halki aina silloin tällöin oksennellen pusikkoihin. Sitä voi puolestani paheksua. Kamala, nyt annoin kuvan, että minun näkemykseni olisi jotenkin oikea ja yritän sitä teille syöttää. Ei, hyvät ihmiset. Minun näkemykseni tässäkään asiassa ei ole sen parempi, kuin kenenkään muunkaan. Pidätän silti oikeuden puhua asioista omasta näkökulmastani itselläni. Jestas mikä lause..

Internetissä paljon viljelty kuva, jolla osoitetaan myötähäpeää

Todistin tyyppiesimerkkiä suomalaisesta häpeämentaliteetista viimeksi eilen. Olin juuri poistunut Helsingin jäähallilta ja ahtauduin täpötäyteen bussiin. Siis ihan oikeasti, bussi oli niin täynnä, että ei mahtunut edes kääntymään paikallaan. Yleensä kestää ainakin viisi pysäkinväliä, ennen kuin yksikään jää pois tuosta kärrystä. Nyt kuitenkin kävi niin, että yksi istumapaikan omannut ihmisyys jäikin jo muutaman pysäkinvälin jälkeen pois. Luonnollisesti tämä aiheutti jo muutamia katseenvaihtoja muiden ihmisten keskuudessa. Anyway, tuo henkilö jäi pois, ja se yksi paikka jäi vapaaksi. Ja niin, eihän siihen kukaan sitten uskaltanut istuutua. Pelokkaasti siinä lähellä olleet ihmiset pälyilivät toisiaan ja tarjosivat salaa paikkaa toisille. Korostan, että kukaan ei uskaltanut sanoa mitään. Minua alkoi huvittaa tuo tilanne, ja koska olen silloin tällöin ilkikurinen ihminen, niin päätin bussin etuosasta huutaa "Ettekö te ihmiset nyt jumalauta uskalla yhdelle penkille istua?!" Samalla sekunilla kaksi lähintä herrasmiestä hyökkäsivät gepardin tavalla tuohon istuimelle. Sehän päättyi tietysti yhteentörmäykseen, kestämättömään anteeksipyytelyyn ja paikan tarjoamiseen toiselle. Hyvä, etten huutanut naurusta tuon insidentin jälkeen.

Noin vahva on häpeä motiivina. Ensiksi ei uskalleta istua penkille, koska pelätään, että viemme paikan joltain sitä tarvitsevalta. Sitten, kun joku vähän murahtaa, että ettekö te nyt uskalla istua, niin jo ollaan kilpaa juoksemassa sille paikalle. Ettei vaan kukaan kuvittelisi, etteikö me penkille uskallettaisi istuutua! Nih!

En aio päättää tätä kirjoitelmaa mihinkään syvälliseen loppukaneettiin. Totuus on, että häpeä ja myötähäpeä ovat seurassamme vahvempana kuin koskaan. Yhä useammat asiat on noloja. Olet nolo, jos et juo ja polta röökiä ylä-asteella (kyllä, katkeria muistoja). Olet nolo, jos käytät kuvioituja solmioita. Olet epäilemättä itse Lucifer, jos käytät sukkia sandaaleitten kanssa. Olette kaikki noloja. Hävetkää.

Introvertti

Hui, taas on viimeisestä postauksesta kulunut aikaa aivan liian paljon. Tajusin tuota äskeistä lausetta kirjoittaessani, että itse asiassa tällä kirjoittelulla todella on terapeuttista vaikutusta. Kun syksyllä aloitin, niin juuri tämä oli blogini perimmäinen tarkoitus; selvittää, auttaako blogin kirjoittelu psyykeeseeni.

Olen huomannut, että aina pitäessäni taukoa kirjoittelusta on kaikenlaiset murheet sun muut päässeet kasautumaan. Sitten, kun kirjoitan asioista tai asioitten vierestä, niin suuri osa näistä kummallisen negatiivisista ajatuksista katoaa. Enkä siis läheskään aina kirjoittele suoraan omista suruistani, vaan kiertelen niitä ja ripottelen sinne tänne. Joku ne ehkä huomaa.

Mutta niin, itse aiheeseen. Ajattelin huomenna mennä viettämään hiljattain olleita synttäreitäni. Täytyy sanoa, että joskus kyllä ihmettelen omaa logiikkaani. Silloin, kun minulla on esimerkiksi syntymäpäivät tms. on oletukseni se, että muut ihmiset tulevat luokseni ja kysyvät, että lähdenkö hei ulos. Mutta sitten, kun muilla ihmisillä on aihetta juhlaan, niin silloinkin oletukseni on se, että muut tulevat luokseni ja kysyvät, että lähdenkö ulos. Siis mitä nyt ihmettä, aivoni? Kaikkien aina pitäisi tulla minun luokse ja kysyä minua mukaan? Ja jos kukaan ei kysy, niin sitten pikainen aivoriihi käyntiin ja mietintään se, miksi näin kävi. Usein tulee päädyttyä siihen lopputulokseen, että en sitten kai ole tarpeeksi hyvä kaveri. Siitä ei sitten ole enää pitkä matka itsesäälissä kieriskelyyn. Siihen tosin en jaksa ikinä sortua, vaan lähinnä jätän ongelman huomiotta. Ikään kuin se poistaisi kaiken ikävän. Pyh.

Mutta sellainen minä olen. Tarvitsen kavereikseni ja ystävikseni ihmisiä, jotka kysyvät minua mukaansa heidän juhliinsa ja minun omiin juhliini. Heitäkin on. Sosiaalisia perhosia, jotka toisaalta tarvitsevat minua pitämään heidät ohjaksissa. Minä olen heille se kaveri, joille voi oikeasti kertoa mitä vain pelkäämättä tuomituksi tulemista. He arvostavat sitä. Minä arvostan sitä, että he ottavat minut mukaan. Molemmat hyötyvät.

Totuus on, että vaikka kuinka yrittäisin olla aina menossa mukana, niin pitemmän päälle se käy minulle itselleni raskaaksi. Minä tarvitsen omaa aikaani. Paljon. Jotta voisin pysyä fiksuna ja harkitsevana, niin minulle pitää suoda aikaa ajatella. Vaikeinta onkin löytää tasapainoa omalle ajalle ja sosiaaliselle ajalle. Tähän päivään mennessä en ole tuota balanssia löytänyt. En tiedä, tulenko sitä ikinä löytämäänkään. Voihan olla, että se balanssi on nyt ja aina olemassa. Ehkä tajuan sen vasta myöhemmin.

Nyt en jaksa enempää. Voipi olla, että kirjoitan sunnuntaina viikonlopustani, johon siis alustavasti pitäisi kuulua lauantainen aamuvuoro, sekä juhlintaa.

Ulkomaille opiskelemaan?

Olen tehnyt suuren päätöksen elämässäni. Olen päättänyt, että jos en tänä keväänä pääse Suomessa haluamaani yliopistoon opiskelemaan, lähden opiskelemaan ulkomaille.

Tuntuu hassulta. En ole ikinä pitänyt ulkomaille lähtöä vakavana vaihtoehtona. Sitten sattumalta tulin muutama päivä sitten katselleeksi erästä artikkelia, jonka kirjoittaja oli käynyt lääkiksen Eestin Tartossa. Niin, lääketieteelliseenhän minäkin olen hakemassa. Anyway, aloin tutkimaan lievästi kiinnostuneena pääsyvaatimuksia ja muuta. Mitä enemmän luin, sitä enemmän myös innostuin. Siinäpä vasta olisi mahdollisuus aloittaa aika freesiltä pöydältä "alusta". Tosin ei minulla ole mitään pakottavaa tarvetta saada elämääni nollattua, olen aika tyytyväinen nykyiseenkin. Mutta kokemuksena tuo kaikki kuulostaa niin houkuttelevalta, että en osaa sitä teille edes kuvailla.

Huolta aiheuttaa tietysti lukukausimaksut, jotka on verrattain ihan mielettömän kovan tuntuiset. Sanotaan näin, että keskimäärin vuosittain maksettava summa on suunnilleen 10 000 euroa. Tietysti on hieman halvempia, ja paljon kalliimpia kouluja, mutta kymppitonni on aika lähellä normaalia. Virossa ulkomaalaiset joutuvat maksamaan 11 000e vuodesta. Liettuassa taas olisi yksi vaihtoehto ja siellä opiskelu kustantaisi 8500 euroa vuodessa. Siihen päälle tietysti asuminen, ruoka jne.

Sanomattakin lienee selvää, että ensi kertaa olen sellaisessa tilanteessa, jossa omat rahani eivät riitä. En ole vielä suunnitelmistani kertonut vanhemmilleni. Pelkäänkö hyväksymättömyyttä? En tiedä, tuskin. Itse asiassa muistelisin, että äitini olisi joskus rohkaissut minua jopa lähtemään ulkomaille. No kuitenkin, he voisivat tietysti mahdollisesti jeesata, jos jonnekkin muualle lähtisin. Suomesta saa tietysti maksimit opintolainat, jotka tuo kassaan 5400e vuodessa. Opintorahaakin käsittääkseni saisi sen ~300e kuussa. Asumistuesta en tiedä, mutta siihenkin käsittääkseni olisi mahdollisuus. Toisin sanoen Kela kyllä maksaisi varmasti lähemmäs 70% kuluista.. Inhoan finanssiasioita.

Raha-asioista pois. Koska olen satunnaisesti toiminnan mies, niin ehdin jo ilmottautumaan SAT-kokeisiin, joiden suorittamista vaaditaan tai joiden suorittaminen katsotaan eduksi muutamissa Euroopan yliopistoista. Toukokuun kokeista varasin itselleni istumapaikan ja noissa kokeissa tulen toivottavasti suorittamaan hyvillä pisteillä biologian, fysiikan ja kemian kokeet. Jokaiseen kokeeseen on tunti aikaa. SATeista löytyy vähän heikosti tietoa Suomeksi, mutta onneksi lontookin taittuu itseltäni aika sujuvasti. Sikäli siis niihin ilmottautuminen ei tuottanut juurikaan ongelmia. Kielitaitotestiin pitäisi kanssa varata aika. TOEFL vaikuttaa kaikista pätevimmältä, lähinnä siksi, koska sen tulos kelpaa useimmissa yliopistoissa. Sen läpäisyssä ei pitäisi olla ongelmia. Hyi, olipas turhan itsevarmaa.

Sikälihän SATteihin ei tarvitse sen kummemmin alkaa panostamaan, kun kerta luen jo valmiiksi kemmaa, fyssaa ja bilsaa Suomen lääkiksen pääsykokeita varten. Menee siis molemmat samassa paketissa, ja sekös vasta on mukavaa. Nosti pikkuisen motivaatiotakin näin sydäntalvella.

Kuumeisesti metsästän kokoajan lisää yliopistoja maailmalta. Tällä hetkellä olen löytänyt mieleiset Universityt Liettuasta, Tšekeistä ja Virosta. Britanniassakin olisi muutama vaihtoehto, mutta niissä lukukausimaksut ovat kalliimpia. Saksasta en ole löytänyt vielä mitään optimaalista. Harmi, sillä Saksa olisi ehkä mieluisin paikka lähteä. Osaan saksaa puhua jonkin verran, ja haluaisin oppia vielä enemmän. Lisäksi saksalaisten tietynlainen mieltymys kliinisyyteen, täydellisyyteen ja edistyksellisyyteen kiehtoo. Loppujen lopuksi haluan kuitenkin mahdollisimman hyvän koulutuksen.

Ettäpä tämmöistä tällä kertaa! Jatkan omia tutkimuksiani vielä pitkään. Ehdin vielä moneen otteeseen muuttaa mieleni siitä, onko Suomi vai ulkomaat mieluisampi paikka opiskeluun. Jos tällä sekunnilla pitäisi päättää, niin jäisin ehkä vielä Suomeen. Saa nähdä.

Rakkautta, -MH :)

Uusivuosi ja katteettomat lupaukset

Joulu ja vuosi 2012 ovat nyt takanapäin. Itselleni ei juuri mitään erikoista jäänyt käteen kummastakaan juhlapäivästä. Joulun vietin perinteisesti perheen ja lähisukulaisten kanssa. En juurikaan pidä jouluruuista, joten en voi valehdella syöneeni hyvin. Uusivuosi taas.. Noh, sanotaanko, että siitä toivutaan vielä. Minä, joka normaalisti olen harmiton ja harmaa isoissa porukoissa, olen onnistunut saavuttamaan eräässä kaveriporukassa itselleni hyvin epätyypillisen tähtiartistin aseman. Ja tällä siis tarkoitan sitä, että minua todella odotetaan paikalle, kun tämä jengi kokoontuu. En tiedä, mikä tähän on johtanut. Kenties minulla oli jokin omituinen vaihe menossa silloin, kun tämän porukan kanssa ystävystyttiin.

No joka tapauksessa, tämä tähtiartistin asemani jotenkin myös ajaa minut siihen, että hieman kouhuviiniä nautittuani alan myös käyttäytyä, kuin mikäkin diiva. Okei, en nyt siis usko olevani mikään järkyttävän limainen ihmishirviö silloinkaan, mutta tietynlaiset "naisten mies" ja "alkoholin kuningas" -tyyliset ominaisuudet nostavat päätään. Ja niinhän siinä loppuillasta sitten kävi, että tiettyjen vaiheiden jälkeen onnistuin suututtamaan oikein kunnolla erään toisen liikaa alkoholia nauttineen henkilön. Kyseinen henkilö ei tosin purkanut kiukkuaan muihin, vaan hän vetäytyi omaan huoneeseensa (hän oli tosiaan illan isäntä) ja alkoi viskellä astioita päin seiniä. Tuossa vaiheessa katsottiin, että parempi pistää pillit pussiin ja ottaa suunnaksi koti ja vuosi 2013.

Tänään olen pakostikin miettinyt eilisen tapahtumia. En oikeastaan ole edes ärsyyntynyt itseeni, sillä en tehnyt mitään sellaista, joka olisi henkisesti vakaassa ihmisessä aiheuttanut sen kummempaa reaktiota. Tämä illan isäntä on kaiketi ennenkin saanut tämmöisiä raivokohtauksia, joiden takana ei ole mikään muu, kuin tietääkseni mustasukkaisuus. Noh, en ole itselleni muuta sanonut, kuin että shit happens ja eteenpäin.

En tehnyt uudenvuodenlupausta. En ole ikinä niihin uskonut. Nuo lupaukset ovat 99% tapauksista katteettomia, siideripäissä tehtyjä sanalipsahduksia. Kuka oikeasti muistaa kesäkuussa uudenvuodenlupauksensa?

Suosikkini on "tipaton tammikuu". En ole sen konseptia oikein ikinä ymmärtänyt. Ollaan ehkä kuukausi juomatta, jotta saadaan lupa juoda loppuvuosi kahta rankemmin? Joskus aikanani ajattelin, että tipaton on oikeiden alkoholistien yritys aloittaa raitis elämä. Mutta ei se niinkään taida olla. Tipattoman tarkoitus jää itselleni hämärän peittoon. Ehkä joku minua siitä joskus valaisee.

Nythän tietysti olisi itselläni loistava tilaisuus huijata itseäni kirjoittamalla, että tästä lähtien lupaan kirjoittaa tähän blogiin useammin, vaikkapa kolme kertaa viikossa. Mutta ei se itselläni niin mene. Kirjoitan silloin, kun minusta tuntuu siltä, että johonkin on pakko tyhjentää ylimääräistä ajatusmassaa. Siihen tarkoitukseen tämä blogi alunperin on perustettu, ja siitä pidän edelleen kiinni.

Uudestavuodesta jäi jonkin verran pohdittavaa, enkä usko olevani ainoa. Kaiken kaikkiaan vuosi 2012 oli itselleni heräämisen vuosi. Siihen mahtui loputon määrä epäonnistumista, mutta kestin läpi sen kaiken ja tässä minä nyt seison (makaan). Vaikka vuosiluvut ovat vain numeroita, niin silti tuntuu, että taas kääntyy uusi sivu omassa elämässä. Pöytä puhdistuu taas hieman, kun 2012 -vuoden paperit voi vihdoin arkistoida muiden menneiden vuosien sekaan. Toivon, että 365 päivän päästä asun toisella paikkakunnalla, jossa olen päässyt haluamaani kouluun. Tuohon kouluun pääsyä voisin sanoa omaksi päätavoitteekseni tälle vuodelle. Sivutavoitteita on paljon, eivätkä ne kaikki ole vielä edes itselleni paljastuneet.

Yritin etsiä jotai inspiroivaa lainausta, mutta loppujen lopuksi tähän kiteytyy kaikki tarpeellinen.

Älkää vain toivoko asioita uudelta vuodelta. Asettakaa ennemmin tavoitteita. Kirjoittakaa ne vaikka ylös ja ripustakaa seinälle. Tämän myötä toivotan onnellisuudentäyteistä uutta vuotta kaikille, jotka tämän kirjoituksen sattuvat lukemaan :)