Edellisessä tekstissä mainitsin ohimennen pohtineeni maailmaa myös fysiikan näkökulmasta. Tiedättehän te, maailmankaikkeus, aika, mistä kaikki alkoi, mihin kaikki päättyy. Sen sellaista. En vieläkään tosin jaksa kirjoittaa noista teorioista tämän enempää. Mutta tuo kaikki pohdinta saa taas vaihteeksi minut pohtimaan elämän tarkoitusta. Talvella olin välillä aika varma, että sellaista ei ole. Nojasin hyvin pitkälle siihen aatteeseen, että olemme vain biologisia eliöitä, joiden tarkoitus on selvitä, lisääntyä ja huolehtia jälkeläisistä.
Kyllähän asia myös noin on. Tuo biologinen selitys on kaiken lähtökohta. Nyt kuitenkin olen tullut siihen tulokseen, että ihmiset tarvitsevat lisämotiiveja, jotta he voivat tuon biologisen tarkoituksensa täyttää. Ihminenhän on käsittääkseni ainoa eliölaji, joka saattaa ulkopuolisen silmin täysin yllättäen tappaa itsensä. Meidän kotosuomessa tuo ilmiö on vieläpä valitettavan "yleinen". Kyseinen ilmiö tapahtuu, kun ihmiseltä loppuvat motiivit. Kun ei ole enää syytä. Kun ei enää kannata.
 |
| Kuva @ Kurzweilai.net |
Olen minäkin välillä miettinyt, että onko tässä mitään järkeä. Kannattaako yrittää elää "hyvää" elämää, kun se kuitenkin joskus päättyy? Uskonnothan tarjoavat ratkaisuna sitä, että maallisen kuoleman jälkeen elämä jatkuu vaihtelevissa olosuhteissa. Usein eletyn elämän valinnat ja toimet vaikuttavat lopputulemaan. Itse kun en ole vielä todennäköisesti kuollut, niin en voi tarjota teille yhtään parempaa vastausta. Se on aika 50/50 mahdollisuus, että tapahtuuko kuoleman jälkeen jotain elämää suurempaa, vai pelkkää maatumista. Rationaalinen mieli tietysti sanoo, että ei tietenkään tapahdu enää mitään, kun sellaisesta ei ole mitään todisteita. Rationaalinen mieli on masentava.
Näin kevään kunniaksi oma mieleni kuitenkin on päättänyt niin, että kyllähän elämä kannattaa. Kaikki se iloisuus ja onnellisuus, joita voi teoillaan ansaita. Kaikki ne asiat, joita voi saavuttaa. Pitää vain olle unelmia. Minä unelmoin tällä hetkellä yksityisestä psykiatrin vastaanotosta. Selvennyksen vuoksi todettakoot, että olen itse tuossa unelmassa se psykiatri! Minä haluan aidosti auttaa niitä ihmisiä, joiden mielessä on jotain vialla. Keittiöpsykologina olen niittänyt menestystä, ja aina, kun olen joitain toisten pieniä ongelmia saanut ratkaistua, on fiilikseni ollut mahtava. Tiedän, että keittiöpsykologia ja psykiatrin työ eivät ole tosiaankaan vertailukelpoisia, mutta onhan se tavoite sama. Ongelmien ratkaisu.
Minä haluan tehdä maailmasta paremman paikan tuleville ihmetteleville ihmisille. Haluan tehdä maailmasta paremman paikan myös nykyisille ihmisille. Mennyttä en voi kaiketi vielä muuttaa, joten sen jätän omaan arvoonsa. Kun minusta joskus aika jättää, haluan tietää, että olen saavuttanut elämässä tarpeeksi. Olen muuttanut maailmaa paremmaksi.
Vastoinkäymiset sattuu ja niitä monet pelkäävät. Sen pelon takia monet eivät edes yritä. On muka parempi pysyä vanhassa ja tyydyttävässä, kuin tavoitella uutta ja parempaa. Tuon pelon yli pitää päästä. Miettikää sitä iloa, kun saavutatte unelmanne. Ei pelkästään sitä hetkellistä onnistumisen huumaa, vaan myös sitä sen jälkeistä onnellisuutta.
Niin se vain kuitenkin menee, että jokaisen on löydettävä itsellensä se elämän tarkoitus.
Monien muiden ikäpolveni lasten tapaan myös minä katsoin pienenä Pókemonia (pelejä pelaan silloin tällöin edelleen). Muistan yhä edelleen ensimmäisestä Pókemon elokuvasta erään hahmon lauseen:
"The circumstances of ones birth are irrelevant. It is what you do with the gift of life that determines who you are"Varmaan arvaatte, kuka on suosikkipokemonini. Tuossa elokuvassa on muutenkin paljon hyvää pohdintaa elämästä ja sen tarkoituksesta. Niistäkö olen mahdollisesti itsekin saanut vaikutteita? Sanoisin, että erittäin todennäköisesti.
Noh, nyt on aika päättää pohdinta ja painua suihkuun. Toivottavasti tämä jättää ajatuksia. En ehdi nyt oikolukea, eli älkää välittäkö, jos löytyy jotain kieliopillisia poikkeamia.
Motivaatioterveisin, MH :)
