Minäanalyysi

Oloni on epätavallisen masentunut. Olen uppoutunut jälleen kerran liian syvälle omaan rationalisointiini ja järkeilyyni. En pidä ollenkaan siitä, kun yritän ymmärtää joka ikistä päivittäistä tekoani. Miksi koen pakottavaa tarvetta löytää syy kaikelle? En ole meditoinut muutamaan päivään ja se kyllä näkyy. Sen ei pitäisi. Toivoisin, että tämä liika mietiskely väistyisi ja voisin taas vain nauttia itsestäni ja ympäristöstäni.

Olen suorittanut jälleen psykoanalyysia itse itsestäni. En koe sitä ongelmalliseksi. Minkä tahansa ongelman itsestäni löydänkin, osaan omasta mielestäni selittää sen. Koen olevani klassikkotapaus passiivis-aggressiivisen käyttäytymis"häiriön" omaavasta ihmisestä. Tiedän, että minun olisi hyvä hoitaa velvollisuuteni ja tehtäväni niin pian, kuin mahdollista. Se edesauttaisi omaa oloani ja muiden oloa. Silti sitten, kun pitäisi oikeasti alkaa suorittaamaan, keksin itselleni tekosyyn. Rankka työpäivä, liian kylmä, huonot yöunet.. Ja taas takana on päivä, jolloin sain raahattua itseni töihin ja sieltä pois, mutta en sitten sen enempää. Tiedostan täysin tämän tekemiseni, mutta ongelman tiedostaminen ei ole millään tavoin auttanut minua. Turhauttavaa.

Jälleen pääni on vallannut pelko siitä, että kukaan ei ikinä tule todella ymmärtämään minua. Kuka saa ajatukseni kokoon silloin, kun en itse siihen pysty? Tiedän yhden ihmisen, joka siihen ehkä voisi pystyä, mutta hän ei ole ollut minuun yhteydessä taas aikoihin. Enkä minä häneen. Miksikö? En tiedä, en tosiaankaan. Tai itseasiassa tiedän: pelkään, että hän tarkoituksella ei ole minuun yhteydessä. Hän tarkoituksella yrittää olla mahdollisimman vähissä yhteyksissä. Klassista hylkätyksi tulemisen pelkoa itseltäni. Mistä minä tiedän, jos vaikka tuo toinen henkilö ajattelee ihan samoin? Kun hän kerran tuntuu olevan lähellä omaa ajatusmaailmaani, niin eikö olisi syytä olettaa, että hänellä on samat neuroosit ja pelot, kuin itsellänikin?

Minä haluan uskoa olevani hyvä ihminen. Asetan lähes aina muiden mielihyvän omani edelle. Ei minua haittaa,  vaikka joutuisin ottamaan tarpeettomia taakkoja harteilleni, minä kyllä kestän ne. Oletukseni on kuitenkin aina, että muut ihmiset eivät niitä välttämättä kestä ja he sortuvat. Ja silloin se olisi minun syyni. Tiedostan jälleen, että näin ajattelee hyvin moni muukin ihminen ja oikesti lähes kaikki ihmiset kestävät arkiset taakat. Olkoot ne sitten henkisiä tai fyysisiä.

Jokapäiväisissä tekemisissäni yritän aina passiivisesti auttaa muita ihmisiä. Kaupassa saatan tarkoituksella viivytellä sen verran karkkihyllyn edessä, että muutama muu ihminen pääsee edelleni kassajonossa. Sillä eihän minulla ole kiire. Joutessani saatan järjestellä tavaroita hieman omille paikoilleen. Omat ostokseni asetan niin, että viivakoodi osoittaa lukijalaitetta kohti, jotta kassaihmisen on helppoa vain "vetää" ostokseni läpi. Koen tekeväni paljon hyviä asioita päivässä, mutta samalla pelkään, ettei kukaan niitä ikinä huomaa. Ja jos kukaan ei niitä ikinä huomaa, niin olenko silloin oikeastaan edes tehnyt mitään?

Olo on tyhjä.